Taideteos kotiin – hyppy tuntemattomaan?

Tämä kirjoitus avaa tilaustöiden tekemisen prosessia taiteentekijän näkökulmasta.

Tämä vuosi on lukinnut tuttuja ovia ja raotellut vanhoja luukkuja, jotka ovat vieneet Latvarellin toimintaa sen alkulähteille: Taiteen tekemisen pariin. Olen saanut kuulla taidetilausten tasaista pientä ropinaa ja päässyt toteuttamaan erilaisten ihmisten erilaisia toiveita kuvien suhteen. Tilatussa taiteessa kuva-aiheissa toistuu rakkaus kaikissa muodoissaan: Tilaajilleen tärkeät ja voimaannuttavat asiat, asiat, joita he eivät halua päästää milloinkaan irti muististaan: rakkaat eläimet, lapsuuden ohikiitävyys, värien voima, tärkeät paikat ja selviytymisen symbolit. Kotiin tilattujen taidekuvien ei tarvitse olla vain arkisia kuvia. Ne voivat tuottaa saajalleen niin suurta merkitystä, että ponkaisevat henkisessä arvossaan suurten teosten rinnalle.

Asiakkaissa ei ole kahta samanlaista: On määrätietoisia ja selkeitä tyyppejä, jotka tietävät mitä toivovat ja ottavat aktiivisesti osaa tekoprosessiin, on iloisia yllättyjiä, jotka jättävät täysin vapaat kädet ja on niitä, joille kuvissa esiintyvät asiat piirtyvät selkeinä, mutta toiveet värien tai teknisen toteutuksen suhteen ovat toissijaisia. Ja sitten on kaikkea välimaastosta ja vähän ylikin.

Tilaajilleen tärkeät ja voimaannuttavat asiat, asiat, joita he eivät halua päästää milloinkaan irti muististaan: rakkaat eläimet, lapsuuden ohikiitävyys, värien voima, tärkeät paikat ja selviytymisen symbolit.

Taidetilauksen toteuttaminen on aina suuri haaste ja kunnia. Visuaalinen maailma ympärillämme hioo itseään digitaalisesti ja lopputulosta voi kiillottaa äärettömiin, mutta taide syntyy siinä tekemisen hetkessä. Taide, myös tilattu sellainen, on herkkää, inhimillistä ja aitoa käden työtä, jonka toteuttaa kuvataiteilija omalla käsialallaan. Kun tilaat taidetta, tilaat jonkun autenttista kädenjälkeä kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Jos haluaisit saada täydellisen näköiskopion valitsemastasi hahmosta en välttämättä suosittelisi siihen työhön kuvataiteilijaa, ehkäpä kuvittajaa tai valokuvaajaa. Kuvataiteilijan voima on kyvyssä tulkita kuvaa, vangita hetki ja luoda teokseen viivojen voimaa ja energiaa, joka innostaa katsomaan kuvaa vielä vuosienkin päästä ja saamaan siitä itselleen jotakin.

Kuinka taiteen tilaajana voit sitten itse vaikuttaa siihen, millaisen työn olet saamassa? Itse ainakin toivoisin, että tilatessasi minulta maalauksen, olisit tutustunut aiempiin töihini vaikkapa Instagramissa ja löytänyt sieltä niitä yhtymäkohtia, joista taiteessani pidät. Taiteilija tekee parhainta jälkeä omalla tyylillään, joten on tärkeää valita sellainen kuvantekijä, jonka tyylistä itse nautit. Monesti saan paljon näkökulmaa tilaajan omiin mieltymyksiin myös siitä, jos hän linkittää minulle muiden taiteilijoiden tyylejä, joista hän erityisesti pitää. Haastavia ovat ne tilaustilanteet, joissa tilaaja on ennalta ajatellut hyvinkin tarkasti miltä lopputulos voisi näyttää, itse suosittelenkin mahdollisimman avointa mieltä lopputulokselle ja luottoa siihen, että olet tilannut työn ammattilaiselta.

Käytännön vinkkeinä tilausprosessiin haluaisin mainita mallikuvien laadun. Jos olet antamassa omista kuvistasi mallikuvia taiteilijan käyttöön teoksen pohjaksi, niin tarkista että ne ovat teräviä myös suureksi zoomattuina. Sumeasta kuvasta on haastavaa tulkita kasvon piirteitä tai korvan kaaria. Etsiessäsi internetistä mallikuvia vaikkapa jostain eläinrodusta kannattaa tutustua tekijänoikeuksiin tai linkittää jonkun omistama kuva minulle lähinnä inspiraation lähteenä, sillä en voi tehdä tarkkaa kopiota toisen omistamasta kuvasta. Malleja voi tietenkin etsiä mistä löytää, mutta lopputulos ei saa olla kopio. Kuvan kokoa valitessasi mieti myös millaiset kehykset haluat? Tuleeko työhön paspista? Minulta et kehyksiä työn mukana voi tilata, mutta kuva-alan kokoon nämä ratkaisut vaikuttavat.

Taidetta tilaamalla voit tukea suomalaisia pienyrittäjiä ja saada itsellesi jotain sellaista, mitä kenelläkään toisella ei ole. Se on asia, missä käsityönä valmistettu taide kiilaa digitalisaation ohi mennen tullen. Taideteos seinällä koskettaa, antaa voimaa, siitä löytää aina uusia tulkintoja ja virtauksia jokaisella katsomiskerralla. Lahjana taideteos on aina juuri saajalleen ajateltu ja sen takia erityinen. Tukekaa siis pieniä taiteilijoita ja tilatkaa taidetta, kun vastaanne tulee jotain mikä koskettaa. Latvarellin tilaustöitä voi pienimuotoisesti tilata nyt myös verkkokaupasta.

Kasarilasten kesä!

Ikä tuo mukanaan mahdollisuuden: Voin ensimmäistä kertaa kunnolla vertailla aikakausia, joiden välissä on useampi vuosikymmen. Juuri nyt vertailen ahkerasti kesälomaansa viettävien lapsosten arkea ja vertailun aikakautena toimii tietenkin oma lapsuuteni kotoisalla 80-luvulla. Silloin päivissä oli vielä aimo annos maaseudun mummolaa ja kiireisenä hommasta toiseen teputtavia kotitakkisia aikuisia. Huomaan kuinka monta arkista askelta on muuttunut helpommaksi tai yksinkertaisemmaksi meidän nykyvanhempien elämässä. Lapsilla on mahdollisuus laistaa monista kasaritenavan peruspuhteista, kuten perunan pesusta, viimeisten housujen pyykkäämisestä järvessä tai neliön puutteista johtuvasta teltassa nukkumisesta.

Tästä ajatuksesta inspiroituneena lähdinkin laatimaan 80-luvun lapsen kesämökin puuhalistaa. Lista koostuu niistä asioista, joilla me päivämme täytimme halusimme tai emme. Nyt miettiessäni näen nuo kaikki asiat tärkeinä palasina tukemassa lapsen taitojen kehittymistä matkallaan itsestään huolehtivaksi ihmiseksi. Oma pahin pelkoni on, että lapseni kasvavat sellaisessa ympäristössä, missä mitään ei osata tai viitsitä korjata ja olemisen suurin tavoite on täydellisen mukavuuden saavuttaminen. Siksikin siis: porstaa käteen ja matoa koukkuun! Listan puuhat ovat kaikki suhteellisen helppoja toteuttaa pienellä vaivalla ja budjetilla.

Jos et aivan vielä ole vakuuttunut siitä, että nostalgiamatka parantaisi teidänkin lomailuanne, niin muistatko nuotioperunat? Nuotion hiilien alle haudatut folioon käärityt uudet perunat, jotka kypsyivät siellä kutistuen viinirypäleen kokoon vain odottaen voisilmää seurakseen. Entäpä alkukesällä mökkisaunan nurkkaan viedyn koivunoksanipun tuoksun? Tai viimeisen nahistuneen leipäpalan, jonka sai luvan kanssa murustaa rantaveden salakoille? Meidän kasarilasten kesä oli täynnä seesteisiä, aisteja virittäviä, rauhoittavia ja malttiin kannustavia puuhia. Sellaisia asioita, joiden puute haastaa monen nykylapsen arjen sujumista.

Pienen järjen äänen haluan tähän vielä lisätä: 80-luvun lapset olivat jo ajan hengen vuoksi macgyvereita. Puukot heiluivat huolettomasti ja metsäpalovaroitus oli vierasperäinen slangisana. Tässä suhteessa ollaan siis viisastuttu. Toteuta siis ideoitani vapaalla kädellä, riittävällä valvonnalla ja sellaisella tavalla, että homma pysyy hanskassa ja hauskana kaikkien kannalta.

Jos et tällä kertaa halua tarttua nostalgiamatkapakettiin, niin käytä kuitenkin hetki aikaa sen miettimiseen millaiset käytännön taidot itse toivoisit lapsellasi olevan? Onko olemassa jokin asia, mitä ette ole koskaan kokeilleet, vaikka se on aivan olennainen ja luonnollinen osa elämää? Heti tuli mieleen itselleni, että tuleva eskarilaiseni ei ole koskaan maksanut kassalla pienintäkään omaa ostosta. Kaikki tietävät mistä se johtuu, mutta tällaisia katvealueita syntyy helposti arjen kiireessä ja pienillä muutoksilla lapset voi ottaa osaksi toimintaa.

Liitän tähän ladattavan pdf-tiedoston, josta saatte yksityis- tai ammatilliseen käyttöön kasarilasten huippuhetkiä. Listaa voitte toteuttaa hillopurkkiin piilotettujen arpalippusten muodossa tai vaikkapa bingona. Lapsillakin voisi olla hyviä ideoita parhaaseen toteutustapaan! Tervetuloa seurailemaan Latvarellia!

Äiti, sinä olet huono askartelija!

Totuus tulee tietysti aina lapsen suusta, mutta mitkä olivat perusteet tämän väitöksen takana? Sitä lähdin selvittämään tuntosarvet koholla pikkukriitikkojeni kanssa. Äitienpäivä lähestyy joka vuosi yhtä salakavalasti, ja sen ympärillä olikin hyvä miettiä mikä tekee askartelusta hyvän askartelun.

Uskalsin sekoitella kyistä keittoa ja kysyä 6-vuotiaalta kriitikoltani, että miksi minä olin huono askartelija? Olenhan sentään luova kädentaitaja, hyvä maalari, piirtäjä ja kekseliäs veitikka kaikin puolin. Poikani, joka itse on mestarisanoittaja, totesi että ”päiväkodissa on paljon kivempi askarrella, koska siellä on helpot säännöt, sinä et osaa tehdä sääntöjä.”

Lapseni syytti minua pienimuotoisesta heitteillejätöstä askartelujen ääressä. Ja näinhän se on: Olin aina kuvitellut, että luovuus on mukavaa ja pikkuaskartelija haluaa tehdä omia ratkaisuja, mutta olin väärässä. Selkeät mallit ja annetut ohjeet tukivat lasta onnistumisen kokemukseen. Toki lapsissakin on eroja. Kuopus ei välitä ohjeista tuon taivaallista, koska on kanssani samasta puusta, mutta kaksi muuta eivät halua ohjata laivaa pimeydessä. Tähän väittämään peilaten päätin siis kehittyä: Tein selkeän mallin, sanoitin sen ja vielä näytin esimerkkiä.

Oliko sitten vielä muuta, missä olin huono? ”Äiti, minua ei kiinnosta askarrella niitä tylsiä juttuja, eikä vaikeita.” Itse aina välillä sukellan Pinterestin ihanaan ideamereen ja innostun kaikesta näkemästäni, mutta totuuden nimissä niitä pitäisi tehdä ihan yksikseen eikä kuvitella lasten niistä liekehtivän. Lapset saavat tekemisen äärellä elämyksiä pienistä jutuista, ei niinkään lopputuloksista. Ilmapallot on mahtavia: Kaikki niistä tykkää ja hieno lopputulos, eli painettu pallo, syntyy noin neljässä sekunnissa. Tässä onkin ehkä kotiaskartelijoilla opittavaa ihan varhaiskasvatuksen ammattilaisilta, jotka ovat muuten myös aivan huippuja keksimään kaikenlaista nimenomaan lasten omista ideoista ponnistaen: Erilaisissa ryhmissä aika ja ryhmäkoko yksin asettavat raamit tekemiselle, että minkä kokoisia kokonaisuuksia porukalle on realistista tarjota ja millä aikavälillä. Me kotiaskartelijat olemme suuruudenhullua kansaa, jotka syötämme lapsille vähän turhan vaativia kokonaisuuksia, koska haluamme tehdä niitä itse.

Missä vielä olin möhlinyt? No esivalmisteluissa tietenkin. Minulla on kaikki aina seitsemässä eri kaapissa ja siinä vaiheessa kun lapsia kiinnostaisi osallistua, olen itse vasta miettimässä missä kaikki on. Tähän projektiin sai tulla vasta kun tavarat oli esillä. Projekti kesti lasten osalta seitsemän minuuttia ja kaikki lähtivät tyytyväisinä leikkeihinsä. Näissä hommissa pitää todellakin iloita pienistä hetkistä, sillä ohikiitävää on askartelu.

Touhun jälkeen uskalsin kysyä, että menikö minulla nyt yhtään paremmin? Kuulemma meni, sillä askartelusta jäi hyvä mieli ja onnistunut olo. Ja ehkäpä siinä juuri ollaan ikätasoisen tekemisen ytimessä, kun tehdään ja opitaan, mutta ei väännellä väkisin. Onnistumisen mittari on tietenkin luopumisen vaikeus: Vielä on muutama päivä aikaa puhua askartelija ympäri oikeasti antamaan nämä kortit eteenpäin.

Lataa tästä vihjekortit pääsiäisen munajahtiin!

Pääsiäisen iloisempina pyhinä meillä on tavattu piilotella herkkuja. Tänä vuonna pihapiirin kätköt piilotetaan huolella. Lapsille kerrotaan vain alue, jolla kätköt ovat ja annetaan kori käteen sekä kerrotaan jokaiselle oma väri. Maastosta löytyy helpoilta paikoilta eri värisiä helmiä ja vain oman värisiä on lupa mennä tutkimaan. Helmien (legopalikoiden, värillisten paperinpalojen tai muiden väreillä eroteltavien kohteiden) sijoittelulla voi vaikuttaa vaikeustasoon. Tässä kohtaa on mahdollista haastaa myös aikuisia peliin näyttämään kuinka helmet löytyvät. Mutta reilu peli kannattaa säilyttää ja laittaa eri värit selkeästi tasoille, kuten kiville ja kannoille.

Helmen läheltä löytyy vihjekortti (ladattava tiedosto), joka paljastaa kätkön korkeuden jostain lähistöltä. Ennen tulostusta kannattaa miettiä montako korttia tarvitset, ja tulostaa riittävä määrä kappaleita. Kätköltä, jonka piilottaja siis keksii, löytyy makea yllätys koriin poimittavaksi. Osallistujat keräävät koriin myös helmet. Kun kymmenen on löydetty, on aarre kasassa. Aarteen päättäköön kukin aivan itse etsijöiden mieltymysten mukaan.

Iloista pääsiäisen aikaa! Tulkaa seurailemaan Latvarellia, jos haluatte pysyä kuvioissa! Tämä tiedosto on täällä tervehtimässä teitä vain pääsiäisen pyhien ajan, joten kannataa toimia nopeasti.

Uskaltaisiko ajatella mitä kuuluu?

Jos sinäkin uskallat hetken ajatella omia kuulumisiasi, niin blogin pohjalta löydät ladattavan materiaalin, joka pistää ajatusrattaasi liikkeelle. Lapsille tai aikuisille.

Päivät valuvat eteenpäin. Arjen kuviot ovat juuttuneet kapeneville urilleen. Oma tila ja aika ovat muuttaneet merkitystään, ehkä haalistuneet haaveiksi, kun kotona ovat kaikki ja koko ajan. Toisaalta kaikki sujuu oikein hyvin: Ruokaa riittää ja yhteisiä lautapelihetkiä mahtuu viikonlopun laiskoihin päiviin, kun minnekään ei oikein voi lähteä. Yksinkertaistettu elämä nostaa esiin uusia ajatuksia siitä, mikä on arvokasta.

Tällainen arki turruttaa. Asiat ovat hyvin ja ne ovat huonosti. Rahat ovat lopussa, mutta ei sitä kyllä juuri kulukaan. Maailman meno ahdistaa niin vietävästi, mutta onneksi kotoa ei tarvitse poistua. Ulkoilu ja luonnosta nauttiminen on suuri voimavara, mutta korkeat hanget kutistavat elinpiiriä yhden kylänraitin kokoiseksi. Lapset eivät enää kysele ”koska mennään Särkänniemeen” vaan pyytelevät kaverille tai luonnonpuistoon. Tällaisena aikana välttelee aika kauan kysymystä: Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Oman pään sisäinen hyvinvointi on eräänlainen Pandoran lipas, jos sitä lähtee kaivelemaan ei oikein osaa ennalta sanoa millainen savupilvi sieltä pelmahtaa.

Maaret Kallion Lujasti lempeä -kolumnista sai helmikuussa lukea niistä syistä, jotka auttavat toisia selviytymään koronan rajaamasta elämästä paremmin kuin toisia. Kallio nosti esiin kahden näkökulman tarkastelun tärkeyden: On riskitekijöitä, mutta on myös suojaavia tekijöitä. Näiden kahden suhde ja summa joko kaataa tai pitää pystyssä. Riskitekijät eivät jakaannu tasaisesti, koska niiden syyt voivat olla terveydellisiä, sosiaalisia tai henkisiä. Suojaavat tekijät taas saattavat olla sellaisia, että niistä ei ole nyt mahdollista ammentaa, kuten vaikkapa urheilusta tai kulttuurista nauttiminen. Kolumni jakaa minunkin pelkoni: Kun tämä ajanjakso on ohi, niin henkisen kuormituksen hintaa maksetaan vielä pitkään, jos nyt vain sinnitellään. Tämä pätee varmasti yhteiskunnallisella tasolla yhtä hyvin kuin yksilölliselläkin.

Omat suojaavat tekijäni ovat muokkaantuneet vuoden aikana, etsineet uomia kohti tasapainoisempaa arkea. Vanhojen läheisten ystävien kanssa vietetyt kultaakin kalliimmat hetket ovat muuttuneet mustaan huumoriin whatsupissa. Heidän tukensa on kautta historiani ollut kuitenkin se pinta, jota vasten peilaan identiteettiäni ja muistelen kuka oikein olin ennenkuin todellinen aikuisuus alkoi. Nyt olen maalannut enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ehkä siitä voin kiittää tätä vuotta. Muut työt ovat jäissä, niin luovuus näkee tässä mahdollisuuden. Tätä voin suositella. Mielekkääseen tekemiseen paneutuminen on aikaa oman itsen kanssa ja irrottaa kaikesta mieltä painavasta. Mutta moneen vuoteen en ole odottanut kevättä niinkuin nyt. Hankien korkeus rajoittaa liikkumista luonnossa ja tänä vuonna sen ottaa vähän raskaammin.

Latvarellin ideapankissa on jo jonkin aikaa hautunut ajatus oman elämän kartoitusvälineestä. Tässä yksi sellainen, hyvin yksinkertainen ja nopea tehdä, sen avulla voit kartoittaa omia suojaavia tekijöitäsi ja nähdä mitä elämänaluettasi olet unohtanut silitellä. Lataile omasi yksityiskäyttöön, tulosta ja täytä, ehkäpä myös toteutat jotain. Tein oman version lapsille ja aikuisille, koska kyllähän nämä kysymykset koskettavat myös pieniä ihmisiä. Muista kuitenkin, että kuvamateriaali on Latvarellin omaisuutta, joten et voi hyödyntää sitä kaupallisesti. Tervetuloa seurailemaan Latvarellin taiteilua Instagramiin ja blogin kuvioita Facebookiin, niin pysyt uusimpien käänteiden perässä, sekä tietysti tuet pientä yrittäjää henkisesti hankalana aikana!

Lähteet:

Miksi korona-aika vie toisilta voimat, kun toiset pääsevät paljon helpommalla? Yksi laskutoimitus voi antaa vastauksen, ja se auttaa jokaista ymmärtämään itseään – Lujasti lempeä | HS.fi

Voi tuli ja leimaus, mikä neronleimaus!

Nyt kuulosuojaimet hollille ja luovat pamauttelijat irti.

Aina joskus sitä vaan keksii lähikauppojen puutteessa jotain kätevää. Nyt pääsi niin tapahtumaan. Maalaamisen suhteen meillä asustaa välillä sellaisia välineurheilijoita, joita stressaa kauheasti kun veto epäonnistuu tai odotukset eivät täyty. Silloin on hyvä vähän harhauttaa tekemään niitä maalaushommia vähemmän perinteisillä tavoilla. Tykkään kovasti kaikenlaisesta painopinnasta ja töpöttämisestä, mutta en ollenkaan pidä sormet sotkevista kömpelöistä välineistä tai liiasta varomisesta tekemisen äärellä. Taaperoleluvaraston ja kodintarvikekaapin pyhästä liitosta syntyi näihin tuntemuksiin vastaava väline, olisiko se huopanuija, ehkäpä jopa huopamuija!

Huopanuijamuijalla ihan pienikin pystyy nopeasti ja näppärästi tekemään maalipintoja yhdellä tai useammalla värillä. Sormet pysyvät kaukana maalista ja huopapinta imee aika sopivan määrän väriä kerrallaan. Nuija saattaa tämän jälkeen siirtyä maalausvälinevarastoon, mutta jos nuijan omistaja jo tähän hommaan pystyy niin ehkäpä onkin jo aika astua eteenpäin. Huopapäätä voi kulutuksen mukaan vaihtaa jos tarvetta on, mutta vaikutti aika kestävältä.

Tasaiselle pinnalle voi tehdä maalitippoja, enemmän tai vähemmän juoksevalla värillä, tämä riippuu ohjaavan tahon roiskimistoleranssista, ja niitä saa pamautella menemään. Tämä ääni houkuttelee paikalle myös isompia lapsia. Muistakaa nyt kuitenkin ne vahakangas- tai sanomalehtisuojat, sekä pahvista kyhätyt roiskesuojat pahimmille pamauttelijoille.

Huopanuijasella on hauska tutkia värien sekoittumista ja pintojen rakentumista, työtä voi rakentaa yksin tai porukalla. Täydellisen pallon muotoa voi tavoitella, jos tekee vaikkapa lumipalloja, toukkia, autonrenkaita tai hedelmiä. Tästä alta voit kurkata mitä me lähdettiin tekemään, vähän pelottaa mitä noista kuoriutuu…

Tervetuloa seurailemaan Latvarellin ääriviivoja Instagramiin tai Facebookiin, niin saat aina tuoreimmat jutut tietoosi. Latvarellin blogi yhdistelee luontoa ja taidetta rennolla otteella, taustalta löytyy Green Care -ajattelua sekä kuvataiteen ja sosiaalialan osaamista.

Juuri sopiva lumoutuminen

Olen tässä kahlannut läpi kirjan sivuja, hitaasti ja hetkittäin, mutta luvut pitävät koukussaan. Kirjan nimi on Metsän parantava voima ja sen kirjoittanut Florence Williams seikkailee ympäri maapalloa luontoon liittyvien tutkimusten perässä. Vapaa suomennos kirjan nimestä olisikin ehkä ”Korjaava luonto: Miksi luonto tekee meidät onnellisemmaksi, terveemmäksi ja luovemmaksi?” Nämä kaikki kolme ihmiselämän elementtiä ovatkin monesti hälyn alla piilossa, tai ainakin ne kovassa stressissä tuppaavat kutistumaan.

Luonnossa liikkuminen tutkitusti auttaa palautumaan, vähentää stressiä ja laskee sykettä. Monesti liikkeelle lähteminen myös virkistää ja saa ideat lentoon.

Miksi luonto tekee meille niin hyvää? Kirjassa tuodaan esiin kutkuttava termi: maltillinen lumoutuminen. Arjen oravanpyörä väsyttää jatkuvasti aivojamme, eikä palautumisaika ole välttämättä riittävällä kantilla. Luonnon katseleminen työllistää mieltä, mutta ei kuluttavalla tavalla. Luonnon tapa käyttää mieltämme on virkistävää ja elvyttävää. Tätä pohdiskeli myös herra Frederick L. Olmstedt jo vuonna 1865. Omassa mielessäni piipahti ajatus, kuinka vähän meillä enää on työ- ja arkielämässä sitä tervettä stressiä, joka kannustaa ja patistaa sopivalla tavalla. Suurin osa kuormituksesta on, no kuormittavaa.

Maltillinen lumoutuminen. Elämme Suomessa, missä luonnollisen maiseman ihailemiseen ei edes yleensä tarvita autoa. Kävelyretki rantaan hoitaa mieltä vaikka asiaa ei edes ajattelisi.

Tutkimuksissa on havaittu, että vaikkapa auringonlaskun katseleminen lumoaa. Silloin on maltillisen lumoutumisen hetki: Maisema on kutsuva ja sitä tarkkailee mielellään, mutta se ei kuitenkaan ole liian kiinnostava. Liian kiinnostava näky suorastaan velvoittaa katsojaa imemään jokaisen vaikutelman aivojensa muistilokeroihin. Maltillinen lumoutuminen rentouttaa aivoja ja auttaa niitä palautumaan. Tätä aihetta on tutkinut lähemmin tarkkaavaisuuden elpymisteoria. Omasta mielestäni maltillinen lumoutuminen on ihanan stressitön tapa vähentää stressiä: Sehän suorastaan huutaa menemään ulos ja sen kummemmin suorittamatta katselemaan asioita, joista pidän. Kiusallisen helpon kuuloista.

Toinen hälyttävä asia, mitä kirja sai minut miettimään on ympäristön äänimaailma. Etenkin suurissa kaupungeissa on vaikeaa löytää paikkaa, jossa ei olisi mitään sivuääniä. Kirja listaa tervehdyttävän kuuntelun kulmakiviksi tuulen, veden ja lintujen äänet. On muuten aika kummallista, että minua itseäni rasittaa suurin osa arkielämän kovista äänistä jos niihin ei saa hetken rauhaa, mutta milloinkaan ulkona en ole karjunut talitintille, että nyt nokka umpeen. Ulkona voi siis myös suunnitella reittejään niin, että äänimaailma maiseman ohella hoitaa kuormituksia ja auttaa palautumaan.

Tämän ajan ihmiselle on ominaista suhata sadan asian äärellä yhtä aikaa. Keskittyminen katkeilee ja ajatus hajoilee, kun rahkeet eivät vaan riitä. Luonnossa oleilu lisää keskittymiskykyä auttamalla aivojamme palautumaan ylikuormasta.

Luonnollisen äänimaailman hukkuminen ihmisten tuottamien äänien ja surinoiden tasaiseen virtaan ei ole vain stressaavaa, vaan myös muuttaa meitä ihmisinä. Florence Williams muistelee kirjassa kuulemaansa: Kaupunkien meteli ajaa ihmiset käyttämään kuulosuojaimia, mikä aiheuttaa opittua kuuroutta. Itseoppinut kuuro ei koskaan herkisty lintujen laululle tai ympäristön pienille herkille luonnon äänille, eikä hän koskaan opi rentoutumista luonnon äänien avulla.

Minulla on vielä vähän sivuja jäljellä. Välillä on hyvä ottaa hetki kirjalle. Kirjoissa on paljon samaa kuin luonnossa: rasittavien ärsykkeiden määrä on rajattu, mutta lumoutumisen ja ajatuksen virran määrä on rajaton. Tulisipa kohta kevät ja riippumattojen aika, niin voisi yhdistää nämä kaksi elementtiä. Ja ottaa lintujen laulun vielä taustalle kuhisemaan.

Lähteet:

Metsän parantava voima, Florence Williams. Minerva Kustannus Oy, 2017.

Näin kävi! -ilmepeli lapsille

Kuinka Hama-helmet paljastivat minullekin paremman puolensa.

Jotkut meistä osaavat jo syntyessään paukutella henkseleitään. He ovat todellakin saaria, joille veneilijät rantautuvat vain käväisemään, eikä se saarta paljon hetkauta. Sisäsyntyinen itseluottamus ja usko omiin kykyihin on suuri lahja, varsinkin jos sitä tuetaan ja autetaan kukoistamaan. Mutta kaikki emme ole syntyneet yhtä varmoina.

Usko omiin kykyihin ja itsearvostus on asia, joka koskettaa ihan kaiken ikäisiä, mutta tänään olivat mielessäni lapset. Olen saanut tutustua moniin kouluikäisiin lapsiin, joilla on vahva empatiakyky ja suuri kiltteys, mutta pettymyksen tuottaminen toiselle ihmiselle ihan sallitullakin tavalla on haastavaa. Oma pelkoni on, että lapsi joka ei osaa tarvittaessa sanoa ei tai linjata mikä hänelle on ok, on vaarassa joutua tuuliajolle toisten toiveiden ohjaamana isompana.

Ei muuta kuin luomaan iloisia, omannäköisiä ilmeitä. Taiteesta ei ehkä kannata puhua tässä yhteydessä, mutta näpertelykin on ihan terapeuttista puuhaa.

Nämä lapset mielessäni kehittelin tämän päivän Latvarellin tekemisen: Näin kävi-korttipelin. Siinä rakennellaan Hama-helmistä ilmeosat ja peilataan niillä omia reaktioita arkipäivän tapahtumiin. Näin kävi -korttitulosteen löydät blogitekstin lopusta. Ilmeiden rakentelun hyvä puoli näiden superempaattisten lasten kohdalla on se, että monesti he ovat myös niitä, jotka eivät ääneen halua kertoa kielteisistä mielipiteistään. Peli saattaa antaa ohjaajalle tietoa myös erityislasten kokemusmaailmasta, sillä joskus vieraamman ihmisen on haastavaa päästä perille heidän ajatuksistaan.

Nyt varastoistani löytyykin Hama-helmistä tehdyt ilmeilijät arki- ja työkäyttöön, koska näillä on hauska tehdä sekä hyödyllisyyksiä että hyödyttömyyksiä.

Meidän perhe, josta myös löytyy sekä saaria että kilttejä miellyttäjiä, hurahti joulun pyhinä Hama-helmiin. Hurahduksen koki ihan jokainen lapsi ja aikuinen, mikäs sen hellyyttävämpää kun pöydän äärellä kyyristelee useampi sata kiloa näpertelijöitä kerrallaan. Olen karttanut noita imuripussin salaisia agentteja jo aika pitkään, mutta putkihelmet paljastuivatkin liittolaisiksi: Lapsen into kohtaa kasaripikseligrafiikan nostalgian, pienet ja näppärät sormet sekä isot ja tumpelot näpertävät trendiaiheiden parissa keskittymistä ja motoriikkaa vaativalla tavalla. Hama-helmissä on paljon leikkimielisyyttä ja se on kaikille yhtä helppoa tai vaikeaa. Ilmeisesti ainakin aidot Hama-helmet ovat myös ekologisesti muuta muoviromua kestävämmällä kantilla. Nyt varastoistani löytyykin Hama-helmistä tehdyt ilmeilijät arki- ja työkäyttöön, koska näillä on hauska tehdä sekä hyödyllisyyksiä että hyödyttömyyksiä.

Kouluikäisten osallistujien kanssa tämä homma voisi lähteä vaikkapa siitä, että jokainen tekisi itselleen Hama-helmistä itseä miellyttävät silmät, joilla on selkeät kulmakarvat. Jokainen tekisi myös nenän, nokan tai kärsän ja kaksi suuta: iloisen ja neutraalin ilmeen. Iloisesta suusta saa vihaisen kääntämällä sen ylösalaisin ja neutraalia voi käyttää jos ei ole niin suuren tunnemyrskyn paikka. Silmien ilmettä voi käännellä ja väännellä sekä korkeuksia vaihdella, niillä saa paljon ilmeikkyyttä. Kaikki onkin hyvä aloittaa parin minuutin ilmepyörittelyllä: Voi antaa vaikka tehtäväksi pikailmeitä, kuten iloinen, surullinen, vihainen, yllättynyt ja väsynyt, jotta kaikki pääsevät jyvälle.

Mitä sitten tehdään?

  • Peliä varten jokaisella olisi edessään omat ilmeosat ja vaikkapa pahvista leikattu kasvojen muoto alustana.
  • Ohjaaja voi tästä blogitekstin lopusta tulostaa itselleen ”Näin kävi!” -kortit ja leikata ne erilleen.
  • Ohjaaja lukee aina yhden kortin sisällön kerrallaan. Peli menee niin, että ilmeitä muutetaan aina ”Näin kävi” -tapahtumia vasten.
  • Jokainen muuttaa kasvojen ilmettä omasta lähtökohdastaan, on siis tärkeää että kukaan ei yritä antaa mallivastauksia vaan kuvata juuri niitä omia tuntemuksia.
  • Kun kaikki ovat saaneet ilmeen valmiiksi kortin tekstiin liittyen, voidaan käydä kierros, jonka aikana ilmeen tunnetta kuvaillaan joko yhdellä sanalla tai parilla lauseella.
  • Ilmeen tekijä saa itse ensin kertoa mikä tunne tai reaktio on kyseessä, muut voivat kommentoida vasta sen jälkeen.
  • Jokaisen kortin kohdalla voidaan tutkailla ohjatusti ja yleisesti oliko kaikilla sama reaktio? Näin ryhmä oppii tuntemaan toisiaan ja ohjaaja ohjattaviaan, myös taidot ymmärtää erilaisuutta lisääntyvät
  • Hama-ilmeitä voi käyttää myös yksinkertaisemmin ja rakentaa niillä tunnetiloja keksittyjen tunnesanojen mukaan.
  • Ohjaajan kannattaa arvioida onko rakentelu ja pelailu päivän homma vai viikon projekti, etenkin oman ilmekokonaisuuden suunnitteluun saa kulumaan aikaa.

Tästä alta voit ladata kolmisivuisen Näin kävi -korttitiedoston tulostettavaksesi omaan tai ammatilliseen käyttöön.

Kukaan ei enää puhu niinkuin Runeberg

Runebergin päivä on ylihuomenna. Jotain vähän arkea ylevämpää väreilee siis ilmassa, ehkäpä kansallistuntoa ja runoutta. Mietin saisinko Runebergin viisaista sanoista vähän pontta tähänkin kirjoitukseen, mutta kovin ovat korkealla kielikuvat tässä minun maailmassani, jossa taustalla hakkaa pesukoneen linkousohjelma ja tekemättömien asioiden lista painaa päälle. Mutta ei auta valittaa, Runebergin aikana siellä taustalla hakkasivat paljon konkreettisemmat häiriötekijät.

Nyt illan ruskoon, auermaan, on lento joutsenen. Se laskee virran hopeaan ja laulaa, auvoinen. (J.L.Runeberg, runosta Joutsen)

Kieli muuttuu koko ajan. Suomen kielen tutkijat eivät ole siitä niin huolissaan, lainasanojen lisääntynyt määrä ja nuorten uudet ilmaisut ovat ilmeisesti vain kielen keino uusiutua ja säilyä mahdollisimman käyttökelpoisena puhujalleen. Omasta mielestäni on aina välillä hyvä vähän sukeltaa myös runojen maailmaan, missä kieli on ilmaisuvoimaisimmillaan ja epäkäytännöllisyyden palveluksessa. Aina välillä löytää itsekin sanoja, joita ei enää muista tai ymmärrä. Runebergin tuotannossa niitä on jo monta. Myös jälkipolvi kyselee kieleen liittyen mitä kummallisimpia asioita. Mitä on kropsu? Mikä on suutari? Heidän kysymyksensä paljastavat kuinka kauas he ovat kasvaneet entisaikojen elämäntyylistä ja liikkuneet isiensä murrealueilta. On hyvä vähän haastaa omaa sanavarastoaan ja ottaa haltuun myös näitä vanhempia sanoja. Nuorisoslangi on jo niin korkeaa avaruustiedettä ymmärrykselleni, että sen sisäistäminen etenee yksi sana kerrallaan.

Tässä liuta sanoja, joiden kääntämiseen jälkipolville minä olen käyttänyt aikaa. Tunnetaanko nämä teillä?

Luonto on kokonainen sanojen meri. Rakkaalla luonnolla on aina ollut monia nimiä, mutta nekin alkavat putoilemaan mielestä, kun aikansa tallaa asvalttia. Tänään Latvarellin lennokkaat liitetiedostot keskittyvät Runeberginkin kunniaksi kieleen ja synonyymeihin. Lataa itsellesi tai ammatilliseen käyttöön synonyymisivut 1&2. Toisella pohjalla on kirjoitettuna ehkäpä ne luontosanojen vieraammat muodot, toisella kuvitettuna ja kirjoitettuna vähän tutummin. Voit itse miettiä kuinka haluat sanapareja hyödyntää: Leikata, laminoida ja piilottaa, pelata noppapelinä, arpoa vai antaa osallistujien keksiä itse säännöt. Tärkeintä on, että kieli on käytössä ja sen vivahteita vähän maistellaan. Tehtävien haastavuus sopii luonnossa liikkuville lapsille tai urbaaneille aikuisille. Voi olla että joku yllättää tiedoillaan.

Olisipa hauskaa kerätä kaikki 80-luvun kadonneet arjen sanat ja katsoa mitä muistuu mieleen.

Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin. (J.L.Runeberg, Vänrikki Stool)

Tästä alta voit ladata luontosynonyymit pdf-tiedostoina. Muista tulla Facebookiin tai Instagramiin seuraamaan Latvarellin uusimpia käänteitä, niin pysyt kärryillä blogin uusista käänteistä ja pensselin heilahduksista.

Lähteet:

www.runeberg.net

Suomen kielen virstanpylväät | Kulttuuri | yle.fi

Synonyymit.fi: Synonyymisanakirja netissä

Pakko ja sen mahdollisuudet

Koronan ajasta on vaikea kirjoittaa. Se on aivan liian läsnä ankeuttamassa arkeamme ja pelottelemassa piikeillään. Tietoa on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän.

Kaikki on muuttunut niistä ajoista kun itse olin lapsi. Perheen saamisen myötä aikaa tarkastelee sukupolvien sykleissä. Maailma näyttäytyy hyvin eri valossa tämän päivän lapsille kuin 80-luvun tenaville. Myös koronan aika on laittanut oman ympäristön uuteen valoon. Saavutetuista eduista ei haluaisi tinkiä, mutta tämän päivän maailma asettaa eteemme jotain sellaista, mikä isoäideillemme oli tuttua: pakon.

Pakko on kuivaa känttyä, kun on kasvanut oman sukupolveni maailmassa. Meillä on ollut vapaus valita ja seurata toiveitamme, meillä on ollut lupa ja kannustus tutkia minäämme ja rakentaa itsetuntoamme individualistisessa ympäristössä. Matkallamme oman elämän loistokkuuteen olemme karistaneet muuttokuormastamme hankalat ihmissuhteet ja epämuodikkaat räsymatot.

Latvarelli: Hirvi

Lastemme maailma etenee yksilöllisessä jatkumossa, mutta siihen on kehittynyt jotain muutakin: Yhä varhaisemmassa vaiheessa huomatut lahjakkuudet ja niiden harjaannuttaminen. Lapsemme harrastavat, ovat kiinnostuneita ja sitoutuvat paljon muuhunkin kuin koulunkäyntiin jo ihan pienestä pitäen. Tätä olen miettinyt paljon, sillä omat lapseni harrastavat hyvin vähän jo maantieteellisistä syistä, että pitäisikö minunkin entistä tarkemmin havainnoida heidän erityisiä kykyjään ja auttaa hiomaan ne huippuunsa ennenkuin kilpaveikot ja -sisaret kiilaavat kauas edelle.

Koronan aika on vienyt harrastavilta lapsilta paljon jättäen tilalle paljaan arjen. Ja sen arjen tarkastelun valossa omat syrjäseudun mukulani ovat vetäneet pidemmän korren: Heidän elämänsä kiinnostuksen kohteet ovat pysyneet ennallaan monipuolisen luontoympäristön ja luovia virikkeitä tursuavien jemmakaappien turvin. Arjen sisällön vastuu on tässä ajassa yksin perheillä. Kotikuvioissa pyöriessä voisikin hetken miettiä sitä omaa lapsuuttaan, jolloin elinpiirimme olivat luonnostaan suppeammat ja touhut vähemmän tavoitteellisia: Mitkä asiat arjessa silloin tuottivat iloa ja voimaa, voisiko niitä tuoda tähän päivään?

Latvarelli: Korppi

Palaan ajatuksissani taas isoäitien aikaan: Heille yhden koronavuoden rajoitukset olisivat ehkä olleet henkisesti paljon kevyempi selättää, kun ei ollut niitä kaikkia saavutettuja etuja, joista ahdistua. Elämä pyöri luonnostaan kodin töissä ja matkailu oli hyvin vähäistä. Heillä oli ehkä muistissaan myös paljon suuremmat uhraukset kuin meillä. Tämän ajatuksen ei ole tarkoitus vähätellä perheiden sosiaalisia tai taloudellisia ahdinkoja tässä ajassa, tiedän että niitä on paljon, vaan pohtia sitä kuinka koko koronarajoitusten ajassa näkyy maailman nopea kehitys ja yksilön sinnittely sen vauhdin kelkassa.

Isoäideillämme oli kenties myös paremmat mahdollisuudet ottaa haltuun vaikeita tilanteita. Pakko sanana sisälsi tiedon siitä, että jos tämän jättäisi tekemättä voisi talo kylmetä, eläimet kuolla tai työmatka jäädä taittamatta. Omalle sukupolvelleni pakko on paljon venyvämpi käsite. Käsitteitä omaan muottiin venyttelevä sukupolveni sekä rakkaat lapsemme olemme hieman hukassa koronarajoitusten edessä: Suurin osa meistä puree hammasta ja tekee parhaansa, mutta sitten ovat ne oman elämänsä supertähdet, jotka tanssivat yössä suuren joukon yläpuolella. Isoäidit olisivat ehkä tienneet paremmin senkin kuinka heitä lähestyä.

Koronan ajasta on vaikea kirjoittaa. Se on aivan liian läsnä ankeuttamassa arkeamme ja pelottelemassa piikeillään. Tietoa on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Ehkä otamme tästä vaikeasta vuodesta tai parista mukaamme jotain arvokasta: Yksilön vastuun yhteisön hyväksi, yhteisön tuen yksinäisten hyväksi ja aikuisen katseen siirtymisen perhearjen pyörittämisestä sen arjen sisällön laatuun. Lasten vastuuksi jääköön tästä ajasta näkyväksi tuleminen omassa perheessään, leikki ja ulkoilu. He kantavat kapeilla harteillaan aikuisten tympääntyneitä huokailuja, supinoita, uutisten irtosanoja ja käsidesin tuoksua. Ja isoina he muistavat tästä ajasta sen, mitä me heille annamme.

Latvarelli: Karhu