Kategoria: Latvarellin tarina

Tarinoita Latvarellin tavasta katsoa maailmaa.

Julkaistu

Vanhojen tuttujen metsäbingo

Meidän suvulla on nykyään tapana kokoontua kerran vuodessa metsäretkelle Arpaisille. Väkeä on aika paljon ja kaikki hajallaan ympäri Suomea. Rippijuhlien ja ylioppilaiden aika on ohi, joten luontaisia kokoontumisen paikkoja on aika vähän. Arpaisille saa tulla joka vuosi sellainen porukka, mikä milloinkin menoiltaan ehtii. Tällaiseen väkeen mahtuu erilaisia liikkujia ja ajanviettäjiä: On vikkeläkinttuisia vaeltajia ja valokuvia räpsiviä haaveilijoita. On niitä, jotka leipovat seitsemää sorttia ja sellaisia, jotka tulevat lähikaupan kautta pikaisesti poiketen. On myös sellaisia, jotka kaipaavat järjestettyä ohjelmaa ja heitä, jotka karkaavat nuotiolle syrjään muista. On kukkujia ja nukkujia, palelevia ja hikoilevia, värikkäitä ja villaisia. Kaikenlaisia, kuten joka suvussa. Mutta millä voisi herättää alkujännityksessä tai -kankeudessa sopivaa yhteishenkeä?

Tämän vuoden metsäretkellemme kehittelin metsäbingoa. Sen voi tehdä sulan maan vuodenaikaan milloin tahansa. Miksi ei talvellakin, mutta silloin pitää olla jo aika kekseliästä värisilmää paikalla. Bingon aiheet ovat metsästä kerättäviä pieniä asioita, meidän bingo oli laminoitu ja siinä oli narulenkki jolla se kulki kaulassa, lisäksi taakse oli niitattu minigrip-pussi, johon aarteita keräiltiin. Keräiltävät aiheet sopivat lapsille ja aikuisille. Meistä suurin osa lähti liikkumaan pienissä porukoissa tai pareissa ja teki bingoa yhdessä. Pienet koululaiset ja nuoremmat tarvitsivat aikuisen ohjausta hankalammissa rasteissa.

Kun kaikki rastit on kerätty ja luonnosta siirrytään sisätiloihin tai kauniilla säällä evästaukopaikalle voi miettiä mitä kerrotaan toisille. Katsotaanko kaikki rastit ja löydöt? Isolla porukalla tähän kuluu aikaa. Saako jokainen kysyä yhdeltä osallistujalta yhden rastin, mikä aihe kiinnostaa? Kertooko jokainen parhaasta löydöstään? Koostetaanko rastien löydöksistä pieni luontotaideteos? Sen voi jokainen miettiä oman porukkansa kannalta sopivalla tavalla. Tärkeintä ei ole tehdä kaikkia rasteja tai vaatia täydellistä osallistumista, pienet yhteen hiileen puhaltamisen hetket riittävät.

Meidän porukassa lapset veivät aikuisia, heidän innokkaat äänensä ja kekseliäisyytensä sai kaikki kumartelemaan ainakin suurimman osan rasteista. Meillä yksi rasti oli korvattu tehtävällä, jossa piti etsiä elementti kuvaamaan paikallaolevaa tasavuosia juhlistavaa syntymäpäiväsankaria. Se rasti toivottiin vähintään kaikkien tekevän, sillä löydetyistä ihanista jutuista koostimme sankarille muistoksi taulun, jossa muutamalla sanalla jokainen perusteli valintaansa. Kuultiin ihania oivalluksia ja kauniita sanoja sen verran, mitä puheensorinan läpi kuultiin. Tällaisissa jutuissa huomaa, kuinka samasta suvusta löytyy erilaisia persoonia ja jokainen vähän kasvaa tai muuttuu rippikoulun jälkeen, mutta sitä ei välttämättä huomaa jos ei muista kysyä.

Tästä alta voit tulostaa metsäbingon oman porukkasi käyttöön, toivottavasti se aikaansaa elämyksiä ja rentoa mieltä!

joka-suvun-metsabingoLataa
Julkaistu

Kasarilasten kesä!

Ikä tuo mukanaan mahdollisuuden: Voin ensimmäistä kertaa kunnolla vertailla aikakausia, joiden välissä on useampi vuosikymmen. Juuri nyt vertailen ahkerasti kesälomaansa viettävien lapsosten arkea ja vertailun aikakautena toimii tietenkin oma lapsuuteni kotoisalla 80-luvulla. Silloin päivissä oli vielä aimo annos maaseudun mummolaa ja kiireisenä hommasta toiseen teputtavia kotitakkisia aikuisia. Huomaan kuinka monta arkista askelta on muuttunut helpommaksi tai yksinkertaisemmaksi meidän nykyvanhempien elämässä. Lapsilla on mahdollisuus laistaa monista kasaritenavan peruspuhteista, kuten perunan pesusta, viimeisten housujen pyykkäämisestä järvessä tai neliön puutteista johtuvasta teltassa nukkumisesta.

Tästä ajatuksesta inspiroituneena lähdinkin laatimaan 80-luvun lapsen kesämökin puuhalistaa. Lista koostuu niistä asioista, joilla me päivämme täytimme halusimme tai emme. Nyt miettiessäni näen nuo kaikki asiat tärkeinä palasina tukemassa lapsen taitojen kehittymistä matkallaan itsestään huolehtivaksi ihmiseksi. Oma pahin pelkoni on, että lapseni kasvavat sellaisessa ympäristössä, missä mitään ei osata tai viitsitä korjata ja olemisen suurin tavoite on täydellisen mukavuuden saavuttaminen. Siksikin siis: porstaa käteen ja matoa koukkuun! Listan puuhat ovat kaikki suhteellisen helppoja toteuttaa pienellä vaivalla ja budjetilla.

Jos et aivan vielä ole vakuuttunut siitä, että nostalgiamatka parantaisi teidänkin lomailuanne, niin muistatko nuotioperunat? Nuotion hiilien alle haudatut folioon käärityt uudet perunat, jotka kypsyivät siellä kutistuen viinirypäleen kokoon vain odottaen voisilmää seurakseen. Entäpä alkukesällä mökkisaunan nurkkaan viedyn koivunoksanipun tuoksun? Tai viimeisen nahistuneen leipäpalan, jonka sai luvan kanssa murustaa rantaveden salakoille? Meidän kasarilasten kesä oli täynnä seesteisiä, aisteja virittäviä, rauhoittavia ja malttiin kannustavia puuhia. Sellaisia asioita, joiden puute haastaa monen nykylapsen arjen sujumista.

Pienen järjen äänen haluan tähän vielä lisätä: 80-luvun lapset olivat jo ajan hengen vuoksi macgyvereita. Puukot heiluivat huolettomasti ja metsäpalovaroitus oli vierasperäinen slangisana. Tässä suhteessa ollaan siis viisastuttu. Toteuta siis ideoitani vapaalla kädellä, riittävällä valvonnalla ja sellaisella tavalla, että homma pysyy hanskassa ja hauskana kaikkien kannalta.

Jos et tällä kertaa halua tarttua nostalgiamatkapakettiin, niin käytä kuitenkin hetki aikaa sen miettimiseen millaiset käytännön taidot itse toivoisit lapsellasi olevan? Onko olemassa jokin asia, mitä ette ole koskaan kokeilleet, vaikka se on aivan olennainen ja luonnollinen osa elämää? Heti tuli mieleen itselleni, että tuleva eskarilaiseni ei ole koskaan maksanut kassalla pienintäkään omaa ostosta. Kaikki tietävät mistä se johtuu, mutta tällaisia katvealueita syntyy helposti arjen kiireessä ja pienillä muutoksilla lapset voi ottaa osaksi toimintaa.

Liitän tähän ladattavan pdf-tiedoston, josta saatte yksityis- tai ammatilliseen käyttöön kasarilasten huippuhetkiä. Listaa voitte toteuttaa hillopurkkiin piilotettujen arpalippusten muodossa tai vaikkapa bingona. Lapsillakin voisi olla hyviä ideoita parhaaseen toteutustapaan! Tervetuloa seurailemaan Latvarellia!

80-luvun-kesaLataa
Julkaistu

Uskaltaisiko ajatella mitä kuuluu?

Jos sinäkin uskallat hetken ajatella omia kuulumisiasi, niin blogin pohjalta löydät ladattavan materiaalin, joka pistää ajatusrattaasi liikkeelle. Lapsille tai aikuisille.

Päivät valuvat eteenpäin. Arjen kuviot ovat juuttuneet kapeneville urilleen. Oma tila ja aika ovat muuttaneet merkitystään, ehkä haalistuneet haaveiksi, kun kotona ovat kaikki ja koko ajan. Toisaalta kaikki sujuu oikein hyvin: Ruokaa riittää ja yhteisiä lautapelihetkiä mahtuu viikonlopun laiskoihin päiviin, kun minnekään ei oikein voi lähteä. Yksinkertaistettu elämä nostaa esiin uusia ajatuksia siitä, mikä on arvokasta.

Tällainen arki turruttaa. Asiat ovat hyvin ja ne ovat huonosti. Rahat ovat lopussa, mutta ei sitä kyllä juuri kulukaan. Maailman meno ahdistaa niin vietävästi, mutta onneksi kotoa ei tarvitse poistua. Ulkoilu ja luonnosta nauttiminen on suuri voimavara, mutta korkeat hanget kutistavat elinpiiriä yhden kylänraitin kokoiseksi. Lapset eivät enää kysele ”koska mennään Särkänniemeen” vaan pyytelevät kaverille tai luonnonpuistoon. Tällaisena aikana välttelee aika kauan kysymystä: Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Oman pään sisäinen hyvinvointi on eräänlainen Pandoran lipas, jos sitä lähtee kaivelemaan ei oikein osaa ennalta sanoa millainen savupilvi sieltä pelmahtaa.

Maaret Kallion Lujasti lempeä -kolumnista sai helmikuussa lukea niistä syistä, jotka auttavat toisia selviytymään koronan rajaamasta elämästä paremmin kuin toisia. Kallio nosti esiin kahden näkökulman tarkastelun tärkeyden: On riskitekijöitä, mutta on myös suojaavia tekijöitä. Näiden kahden suhde ja summa joko kaataa tai pitää pystyssä. Riskitekijät eivät jakaannu tasaisesti, koska niiden syyt voivat olla terveydellisiä, sosiaalisia tai henkisiä. Suojaavat tekijät taas saattavat olla sellaisia, että niistä ei ole nyt mahdollista ammentaa, kuten vaikkapa urheilusta tai kulttuurista nauttiminen. Kolumni jakaa minunkin pelkoni: Kun tämä ajanjakso on ohi, niin henkisen kuormituksen hintaa maksetaan vielä pitkään, jos nyt vain sinnitellään. Tämä pätee varmasti yhteiskunnallisella tasolla yhtä hyvin kuin yksilölliselläkin.

Omat suojaavat tekijäni ovat muokkaantuneet vuoden aikana, etsineet uomia kohti tasapainoisempaa arkea. Vanhojen läheisten ystävien kanssa vietetyt kultaakin kalliimmat hetket ovat muuttuneet mustaan huumoriin whatsupissa. Heidän tukensa on kautta historiani ollut kuitenkin se pinta, jota vasten peilaan identiteettiäni ja muistelen kuka oikein olin ennenkuin todellinen aikuisuus alkoi. Nyt olen maalannut enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ehkä siitä voin kiittää tätä vuotta. Muut työt ovat jäissä, niin luovuus näkee tässä mahdollisuuden. Tätä voin suositella. Mielekkääseen tekemiseen paneutuminen on aikaa oman itsen kanssa ja irrottaa kaikesta mieltä painavasta. Mutta moneen vuoteen en ole odottanut kevättä niinkuin nyt. Hankien korkeus rajoittaa liikkumista luonnossa ja tänä vuonna sen ottaa vähän raskaammin.

Latvarellin ideapankissa on jo jonkin aikaa hautunut ajatus oman elämän kartoitusvälineestä. Tässä yksi sellainen, hyvin yksinkertainen ja nopea tehdä, sen avulla voit kartoittaa omia suojaavia tekijöitäsi ja nähdä mitä elämänaluettasi olet unohtanut silitellä. Lataile omasi yksityiskäyttöön, tulosta ja täytä, ehkäpä myös toteutat jotain. Tein oman version lapsille ja aikuisille, koska kyllähän nämä kysymykset koskettavat myös pieniä ihmisiä. Muista kuitenkin, että kuvamateriaali on Latvarellin omaisuutta, joten et voi hyödyntää sitä kaupallisesti. Tervetuloa seurailemaan Latvarellin taiteilua Instagramiin ja blogin kuvioita Facebookiin, niin pysyt uusimpien käänteiden perässä, sekä tietysti tuet pientä yrittäjää henkisesti hankalana aikana!

mita-kuuluu-aikuisetLataa
mita-kuuluu-lapsetLataa

Lähteet:

Miksi korona-aika vie toisilta voimat, kun toiset pääsevät paljon helpommalla? Yksi laskutoimitus voi antaa vastauksen, ja se auttaa jokaista ymmärtämään itseään – Lujasti lempeä | HS.fi

Julkaistu

Pakko ja sen mahdollisuudet

Koronan ajasta on vaikea kirjoittaa. Se on aivan liian läsnä ankeuttamassa arkeamme ja pelottelemassa piikeillään. Tietoa on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän.

Kaikki on muuttunut niistä ajoista kun itse olin lapsi. Perheen saamisen myötä aikaa tarkastelee sukupolvien sykleissä. Maailma näyttäytyy hyvin eri valossa tämän päivän lapsille kuin 80-luvun tenaville. Myös koronan aika on laittanut oman ympäristön uuteen valoon. Saavutetuista eduista ei haluaisi tinkiä, mutta tämän päivän maailma asettaa eteemme jotain sellaista, mikä isoäideillemme oli tuttua: pakon.

Pakko on kuivaa känttyä, kun on kasvanut oman sukupolveni maailmassa. Meillä on ollut vapaus valita ja seurata toiveitamme, meillä on ollut lupa ja kannustus tutkia minäämme ja rakentaa itsetuntoamme individualistisessa ympäristössä. Matkallamme oman elämän loistokkuuteen olemme karistaneet muuttokuormastamme hankalat ihmissuhteet ja epämuodikkaat räsymatot.

Latvarelli: Hirvi

Lastemme maailma etenee yksilöllisessä jatkumossa, mutta siihen on kehittynyt jotain muutakin: Yhä varhaisemmassa vaiheessa huomatut lahjakkuudet ja niiden harjaannuttaminen. Lapsemme harrastavat, ovat kiinnostuneita ja sitoutuvat paljon muuhunkin kuin koulunkäyntiin jo ihan pienestä pitäen. Tätä olen miettinyt paljon, sillä omat lapseni harrastavat hyvin vähän jo maantieteellisistä syistä, että pitäisikö minunkin entistä tarkemmin havainnoida heidän erityisiä kykyjään ja auttaa hiomaan ne huippuunsa ennenkuin kilpaveikot ja -sisaret kiilaavat kauas edelle.

Koronan aika on vienyt harrastavilta lapsilta paljon jättäen tilalle paljaan arjen. Ja sen arjen tarkastelun valossa omat syrjäseudun mukulani ovat vetäneet pidemmän korren: Heidän elämänsä kiinnostuksen kohteet ovat pysyneet ennallaan monipuolisen luontoympäristön ja luovia virikkeitä tursuavien jemmakaappien turvin. Arjen sisällön vastuu on tässä ajassa yksin perheillä. Kotikuvioissa pyöriessä voisikin hetken miettiä sitä omaa lapsuuttaan, jolloin elinpiirimme olivat luonnostaan suppeammat ja touhut vähemmän tavoitteellisia: Mitkä asiat arjessa silloin tuottivat iloa ja voimaa, voisiko niitä tuoda tähän päivään?

Latvarelli: Korppi

Palaan ajatuksissani taas isoäitien aikaan: Heille yhden koronavuoden rajoitukset olisivat ehkä olleet henkisesti paljon kevyempi selättää, kun ei ollut niitä kaikkia saavutettuja etuja, joista ahdistua. Elämä pyöri luonnostaan kodin töissä ja matkailu oli hyvin vähäistä. Heillä oli ehkä muistissaan myös paljon suuremmat uhraukset kuin meillä. Tämän ajatuksen ei ole tarkoitus vähätellä perheiden sosiaalisia tai taloudellisia ahdinkoja tässä ajassa, tiedän että niitä on paljon, vaan pohtia sitä kuinka koko koronarajoitusten ajassa näkyy maailman nopea kehitys ja yksilön sinnittely sen vauhdin kelkassa.

Isoäideillämme oli kenties myös paremmat mahdollisuudet ottaa haltuun vaikeita tilanteita. Pakko sanana sisälsi tiedon siitä, että jos tämän jättäisi tekemättä voisi talo kylmetä, eläimet kuolla tai työmatka jäädä taittamatta. Omalle sukupolvelleni pakko on paljon venyvämpi käsite. Käsitteitä omaan muottiin venyttelevä sukupolveni sekä rakkaat lapsemme olemme hieman hukassa koronarajoitusten edessä: Suurin osa meistä puree hammasta ja tekee parhaansa, mutta sitten ovat ne oman elämänsä supertähdet, jotka tanssivat yössä suuren joukon yläpuolella. Isoäidit olisivat ehkä tienneet paremmin senkin kuinka heitä lähestyä.

Koronan ajasta on vaikea kirjoittaa. Se on aivan liian läsnä ankeuttamassa arkeamme ja pelottelemassa piikeillään. Tietoa on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Ehkä otamme tästä vaikeasta vuodesta tai parista mukaamme jotain arvokasta: Yksilön vastuun yhteisön hyväksi, yhteisön tuen yksinäisten hyväksi ja aikuisen katseen siirtymisen perhearjen pyörittämisestä sen arjen sisällön laatuun. Lasten vastuuksi jääköön tästä ajasta näkyväksi tuleminen omassa perheessään, leikki ja ulkoilu. He kantavat kapeilla harteillaan aikuisten tympääntyneitä huokailuja, supinoita, uutisten irtosanoja ja käsidesin tuoksua. Ja isoina he muistavat tästä ajasta sen, mitä me heille annamme.

Latvarelli: Karhu
Julkaistu

Sienestä kuvat paperille!

Kun kankea kaksijalkainen kohtasi notkean yksijalkaisen.

Syksyn koittaessa metsässä nousee sieniä niin että humina käy. Ihmisen ajatushan lajittelee sienet yleensä karkeasti kahteen pärekoriin: ruskeat ja punaiset. Mutta kun sieniä kyykistyy oikein katsomaan, voi nähdä uskomattoman määrän sävyjä, rakenteita, kiiltoja ja kuultoja sekä muotoja. Sienten piirtäminen onkin hieno tapa havainnoida luonnon monimuotoisuutta. Lisäksi se on aika vaihtelevaa ja virkistävää!

Rouskut sekatekniikalla: Nämä on poimittu paperille nopeana akvarelliluonnoksena, keskittyen kauniin aamupäivän valoihin ja varjoihin. Päälle on lisätty kerroksia puuväreillä. Maukkaampi versio sienisalaatista, sanoisi moni.

Metsään lähtiessä kannattaa napata kainaloon retkipatja, jotta voi istua alas sienien tasolle. Joskus sieni kasvaa kätevästi kannon päällä, mikä helpottaa kankean kaksijalkaisen luomisprosessia. Tarpeen on myös piirustusalusta ja valittu tekniikka, kuten lyijykynä tai vesivärit – nämä ovat aika vaivattomia kavereita metsässä. Tuulinen päivä saattaa pelastaa kärpäsiltä, mutta jos ne muodostuvat ongelmaksi, on meillä onneksi pihojemme kaunistukset nurmikkosienet ja käävät.

Positiivinen limanuljaska. Piirtämisen kohteeksi voi itseään huvittaakseen ottaa sellaisen kohteen, jota lähtökohtaisesti pitää tympeänä tai ällöttävänä. Piirtämällä sellaistakin kohdetta voi havainnoida mielenkiinnolla ja löytää siitä kauneutta.

Aivan viime vuosina ympärilläni arjen ääripäätä suorittavien ihmisten puheisiin on noussut uusi termi: maadoittuminen. Itselläni oli aluksi vaikeuksia saada haltuun tätä sanaa: Se kuulosti vähän turhan henkiseltä ja huopapäähinettä edellyttävältä. Maadoittumisella tarkoitetaan yhteyden luomista oman kehon ja maan välille, toki prosessista tuntuu olevan yhtä monta tulkintaa kuin uskontokuntaa. Tämän yhteyden ylläpito edistää hyvinvointia ja henkistä balanssia, näin ajattelevat maadoittumiseen uskovat. Helpoimmillaan maadoittuminen voi olla vaikkapa kävelyä avojaloin nurmikolla, mutta se voi olla myös meditatiivista tai aisteja ruokkivaa: Luonnon äänille tai tuoksuille antautumista, mikä osaltaan auttaa vahvistamaan yhteyttämme luontoon.

Mätänevä sieni: Elinkaarensa aikana sieni saavuttaa laajan värien kirjon, myös tätä voi havainnoida piirrellessään. Jos sieni ei tule valmiiksi mättäällä, on aivan sallittua jättää se kesken, napata valokuva ja tehdä työ valmiiksi myöhemmin vaikkapa pakurikääpäteekupin äärellä.

Sienien piirtelyn prosessi yhdistyy vahvasti ajatukseen maadoittumisesta: Siinä kuljetaan luontoon, etsitään sieltä kohteita, joihin tuntee yhteyttä ja aivan konkreettisesti istutaan luonnon keskelle meditatiivisen työn äärelle. Piirtäminen on usein meditatiivista, luonnossa tapahtuva piirtely synnyttää tapahtumaan luontosuhdetta käsittelevän tason. Silmän ja käden työ tyhjentää ajatukset kaikesta turhasta ja keho vastaanottaa luonnon läsnäolon. Näidenkin luonnosten parissa kohosi mahtava sieni-flow.

Sienien piirtämisessä voi itse valita lähteekö niitä hahmottelemaan tiukasti havainnon kautta vai leikitteleekö luonnon maailmalla ja luonnostelee jotain villimpää. Valinta on tarkkailijan. Maadoittumisen mahdollisuudesta vielä sananen: Vaikka edelleen koen mielleyhtymän itsestäni maadoittumassa hieman hulvattomana, on sana alkanut maistumaan suussani paremmalta. Luontoyhteyden ja oman luontosuhteen merkityksen tiedostaminen on tärkeää, kutsui sitä millä sanalla tahansa. Onhan se niin, että metsiköissä vietetty laatuaika harvoin alkaa helttaa punoittamaan tai pillikkeistä puristamaan.

Kärpässieni säilyy mielessä aina vaan sadunomaisena ja vaarallisena, se on sienipiirtelyn ikuinen klassikko ja siitä on vaikkapa hyvä aloittaa.

Julkaistu

Kummitukset kintereillämme

Koska olet viimeksi käynyt mummolassa? Nyt en tarkoita lastesi mummolaa, vaan sitä paikkaa, jonka hirret narisivat sinun pikku jalkojesi juostessa niiden päällä. Itse en ollut käynyt omassani seitsemään vuoteen talon ollessa muussa käytössä. Mummonikin on astellut taivaan valkoisilla mättäillä jo vuosikymmenen verran. Käynti tuossa vanhassa muistoja pursuilevassa talossa oli erityinen. Siellä edelleen tuoksui mummon tupa, huojuivat mummon omenapuut ja kaapeista löytyivät jopa mummon poppanat.

Melkein kaikilla meistä on se erityinen paikka, jossa luodut muistot ovat ainutlaatuisempia kuin kenelläkään toisella vastaavissa paikoissa. Onnekkailla niitä paikkoja on useampia. Kuinka paljon keräämissämme tärkeissä muistoissa lopulta onkaan paikkaa ja kuinka paljon siellä olleita ihmisiä? Tätä mietin ollessani mummolassa, sillä tyhjässä talossakin saattoi yhä saavuttaa sen alkuaikojen tunneyhteyden. Vai rakentaako ihminen vuosikymmenten varrella itsensä niin osaksi kotiaan, ettei kuolemakaan onnistu kuluttamaan häntä sieltä kokonaan pois? Vai onko paikan tunnemuisto lopulta vain oman mieleni tuotos, jossa lapsuuden seikkailut henkilöityvät siellä hääränneeseen mummoon?

Ehdotus: Kaiva luonnoskirjasi ja kynäsi jostain, piirrä paperille muistoja, kuvia, asentoja ja välähdyksiä sellaisesta ihmisestä, joka on jo kuollut ja jonka tunsit joskus hyvin. Mieti missä hän kulki, mitä hän tyypillisimmin teki ja mitä kantoi mukanaan.

Kuolleista tulee ajan saatossa kuin kuvia: Heistä kerrotut muistot punovat mielikuvia, oikovat mutkia ja unohtavat ne asiat, joiden muistaminen veisi muistoa väärään suuntaan. He muuttuvat kuvakirjan sivuiksi ja vajoavat omaan aikaansa, kun muu maailma porskuttaa kiireellä eteenpäin. Lopulta he muuttuvat tarinoiksi, jotka muistetaan niin kauan kuin niitä kerrotaan.

Minun mummoni oli teräsmummo, joka katkoi nokkosia paljain sormin, tappoi kyykäärmeitä rautakangella ja heräsi aamuviideltä syömään puuroa. Ja mummon kuolemaa seuraavana kesänä hänen puutarhansa kaikki kukat puhkesivat suurimpaan loistoon mitä oli nähty. Kukaan ei ääneen ehkä todennut, mutta vaikutti siltä kuin henki vielä pihisisi jossakin.

Ehdotus 2: Piirtämiesi asioiden perusteella tutkaile millaisten asioiden kautta sinä hänet näit ja millaisia ajatuksia omat muistojesi viivat sinussa nyt herättävät.

Kuolema on osa luontoa, vääjäämätön luonnonlaki. Mutta luonto myös lohduttaa ja seisoo ikiaikaisena vieressä, kun ihminen vuorotellen lyö ja halaa puuta. On vaikea sanoa mitä mieltä olen: Loihtiko mummo luonnon avulla puutarhansa kukoistukseen, vai loiko lohdutuksen kukkameren jokin ikuinen ympärillämme, oliko se kenties silkkaa sattumaa?

Ehdotus 3: Samalla kun piirrät, anna mieleesi nousta myös ääniä ja tuoksuja, ehkä jopa makuja tai lämpötiloja liittyen niihin paikkoihin, joissa muistoissasi käyt. Huomaat ehkä, että se tapahtui jo ilman tätä ehdotustakin.

Elämme liikaa ajassa, jossa lohtu on epämuodikasta. Menetyksen hetkellä lasketaan tilastoista todennäköisyyksiä ja eliniänodotteita. Lohdun sanat korvataan usein realismilla, jota vasten on aika kova painaa päänsä illan laskeuduttua. On höyrähtänyttä ajatella, että kukkaloiston ja kuolleen hengen välillä voisi olla yhteys, vielä kummeksuttavampaa sanoa se ääneen. Mutta nämä ovat vaikeita ja kipeitä asioita tässä ajassa, jossa on hyvin vähän aikaa kuunnella itseään ja kummituksiaan.

Minun askeleeni aikovat jatkossakin kulkea vanhojen paikkojeni polkuja, jotka ovat olleet niin monen muunkin vanhoja reittejä joskus kauan sitten. Niillä poluilla kannattaa aina antaa aikaa omille kummituksilleen ja kuville, joita he jättivät jälkeensä.

Julkaistu

Pysähtymisen taitoja syntymäkireille

Kuinka irtipäästää suorittamisesta ihan vahingossa.

Suomalainen luonto on viime vuosina nostettu takaisin valtaistuimelleen. Sen elvyttävät vaikutukset tunnustetaan ja moni meistä lähteekin juuri luontoon, kun stressi alkaa puristaa liian voimakkaana. Niin teen minäkin ja aiheeseen tutustumisen kautta luonnossa liikkuminen on saanut entistä syvempiä merkityksiä. Nostetaanpa niitä lukijankin stressitasoja vähän tähän alkuun puhumalla hieman faktaa.

Kun puhutaan ammatillisesta toiminnasta, jolla pyritään parantamaan yksilön elämänlaatua ja hyvinvointia luonto- tai maaseutuavusteisesti, on silloin kyseessä Green Care. Luonnon läsnäolo tarjoaa kokijalleen elpymisen, osallisuuden ja kokemuksellisuuden elementtejä, jotka laskevat esimerkiksi stressihormonitasoja ja lisäävät hyvää mieltä sekä hallinnan tunnetta. Green Care jaetaan kahden käsitteen alle: luontohoivan ja luontovoiman. Luontohoiva on sidottu sosiaali- ja terveysalan lainsäädäntöön ja toiminta tukee kuntoutuksen tavoitteita. Luontovoima taas on suunnattu kenelle tahansa. Luonnon keinoin tarjotaan kokijalle virkistystä, elpymistä, voimaantumista sekä oivaltamista ja kokemuksia. Ja tämä jälkimmäinen on Latvarellinkin heiniä. Luonnon yksi hienous hyvinvoinnin ja arjenhallinnan tukena on se, että sitä on helppo käyttää ennaltaehkäisevästi.

Olen aina ollut melkoinen suorittaja suuremmin siitä kärsimättä. Tehokas, organisointikykyinen, aavistuksen kontrolloiva ja yliennakoiva, ennen kaikkea: aina ajoissa ja homma hanskassa. Vaikka nämä luonteenpiirteeni eivät olekaan minulle mikään ongelma, törmään välillä pysähtymisen haasteeseen. Luontohyvinvointiin kuuluvat monesti erilaiset hengitysharjoitukset, aistitehtävät, piinaavat paikoillaanpysymiset ja muut suorittajaa rasittavat tyhjyyden elementit, jotka kumpuavat esimerkiksi mindfulness -menetelmistä. Moni saa näistä hyötyä ja juuri sen tarvitsemansa pysähtymisen tunteen, mutta entäpä me hieman syntymäkireät, joita täytyy vähän enemmän harhauttaa?

Latvarellin ydinajatus lähti juuri tästä. Kuinka voisin yhdistää luontovoiman hyvät puolet ja luovan käsillä tekemisen niin, että lopputulos palvelisi kokijansa hyvinvointia. Kirjoitankin teille jatkossa aika paljon menetelmistä eli hauskoista keinoista, joissa luovuus tarttuu kireämpääkin mieltä kädestä ja vie luontoon. Kun antaa käsille ja silmälle juuri sopivan kiinnostavaa tekemistä riittävän olemattomalla vaatimustasolla, voivat aivot vaihtaa vapaalle ja mieli elpyä kauniissa ympäristössä. Tämä on monessa suhteessa Latvarellin ydinajatus. Luonnon ja ihmisen luova kohtaamispaikka. Ja mikäänhän ei estä viemästä luontoa ihmisen luo, koska kaikilla tulisi olla oikeus luontosuhteeseen, vaikka sinne siirtyminen fyysisesti olisikin hankalaa.

Olen tässä Green Careen tutustumisen myötä myös siedättänyt itseäni puhtaalle pysähtymiselle, jota jotkut rentoutumiseksi kutsuvat. Paras paikka on toistaiseksi ollut riippumatto, vaikka perinteinen puuhun nojailukin alkaa jo tuottamaan tulosta.

Lähteet: https://www.gcfinland.fi/

Luontohyvinvointiin liittyvien toimijoiden laadukkuutta, tavoitteellisuutta ja tutkimusta aktiivisesti ylläpitää Green Care Finland ry.

Julkaistu

Kun kaikki paitsi marjanpoiminta on turhuutta

Olen suurten marjanpoimijoiden sukua. Aina siihen aikaan vuodesta, kun keskikesä taipuu kohti loppuaan ja aamukaste viipyy nurmikolla jo vähän pidempään, alkavat varaston nurkissa olevat tyhjät ämpärit siirtyä näkösälle. Ämpäreitä löytyy perinteisiä kymmenlitraisia mustikoille ja puolukoille, matalampia ja pienempiä helposti muhjuuntuville vadelmille tai aivan erinomaisena vuotena lakoille. Joissain on hyvä sanka polkupyörän sarveen ripustamista varten, toiset taas ovat erityisen värisiä, jotta näkyisivät kankaalla kauas.

Kun mummoni vielä eli, kutsuttiin tätä vuodenaikaa marjassa hyppäämiseksi. Aamuvarhain hypättiin suolle tai kosteaan kuusimetsään ennen mäkärien ja kärpästen ylivaltaa. Keskipäivä pyhitettiin marjapuskille, joiden sato keitettiin kesäkeittiössä kymmeniksi ja kymmeniksi mehupulloiksi. Illalla siivottiin marjoja ja vanhempi polvi muisteli kuinka hauskaa lapsena oli puhdistaa mustikoita tuulessa hulmuavan lakanan päällä. Itse aina välillä tuumiskelin, että mihin se hauskuus katosi, kenties tuntien nyppimiseen, mutta puhtaan kiiltävä sangollinen marjoja on kuin lapsen saaminen: Tuska unohtuu nopeasti.

Viime vuodet ovat olleet kiireisiä. Takapenkki täynnä pieniä ihmettelijöitä ei enää olekaan aivan yksinkertaista ajella paria tuntia lapsuuden takuuvarmoille marjamättäille. Ja mikään ei ole sen vaikeampaa kuin lähteä samoilemaan vieraille konnuille ämpärin kanssa toivoen, että löytäisi sen uuden marjapaikan. Uusi metsä on vieras ja hankala: väärästä kohtaa kuiva ja korkea. Se vaatii vuosien kesytyksen, ennenkuin se avaa ovensa uudelle marjastajalle. Sitkeästi kaikki nämä vuodet marjat ovat uskollisesti kuitenkin löytäneet tiensä pakastimeemme. Vanhempi polvi on kulkenut metsiä ja pitänyt yllä suurten marjastajien ketjua.

Marjankaipuussaan on välillä hauskaa rustailla marjoja paperille. Pyöreillä muodoilla leikkittelyssä on jotain terapeuttista ja ihanan lapsenomaista. Näihin täpliin, läiskiin ja pilkkuihin upotessaan voi samalla tehdä mielikuvamatkaa omille lempipaikoilleen metsän kätköissä.

Tänä kesänä koitti hetki, jolloin pääsin lähtemään mustikkaan ystäväni kanssa. Otin ämpärini, sen värikkään, ja kumisaappaat, ne ehjät, sekä sukumme tottuneilta naisilta opitun varusteista tärkeimmän: vaalean pitkähihaisen puuvillapaidan. Se on kuumalla viileä ja väljyydessään ylivetoinen hyönteisiä vastaan. Päähäni sidoin huivin, aivan kuten mummonikin oli aina tehnyt. Metsä tervehti minua hiljaisuudellaan ja hempeällä huojunnallaan. Korppi selvitteli kurkkuaan jossain kauempana. Hiljakseen mustikat ropisivat ämpäriin ja keho toisti liikesarjaa, joka oli kuin vanha tuttu. Marjassa hypättiin jälleen.

Illalla ennen nukahtamista, kun suljin silmäni, tanssivat hetken aikaa luomien sisäpinnoilla iloiset mehukkaat mustikat.

Julkaistu

Akvarellista Latvarelliin

Tarina siitä mitä tapahtui, kun nainen laittoi kumpparit jalkaan ja lähti metsään.

Kahdeksan vuotta sitten suljin moottoritien äänet ja hissinovet. Asetuin paikkaan, jossa suurinta meteliä pitää ruisrääkkä. Ja sekin vain heinäkuussa, tammikuussa voisit kuulla jääpuikon kilahduksenkin. Pakkasin mukaan tärkeimmät: perheen ja pensselin. Mutta elämän realiteeteissa toinen niistä tuntui aina olevan toisen tiellä, joten sujautin jalkaani joka naisen klassikkojalkineet kumisaappaat ja lähdin metsään.

Oletko koskaan lähtenyt metsään silloin, kun päätäsi kiristää viiden tunnin yöunien vanne ja omaa tilaa tuntuu löytyvän tasan tarkkaan sen verran kuin puseron ja ihon väliin jää tyhjää tilaa? Minä lähdin, monta kertaa. Aikani kuljeskeltuani kiltisti polkuja pitkin tuumasin aika radikaalin mietteen: Mitäpä jos astuisinkin polulta syrjään ja istuisin mättäälle? Ja minäpä istuin. Istuin sittenkin vaikka kuvittelin kyykäärmeen kippurallaan kannon sisälle ja keltiäiset vipeltämään nilkoissani. Koskaan en kylläkään ole kuusimetsässä kyyhyn törmännyt, varmaan kiipeilivät silloin laumoina puissa.

Metsässä huomasin kaksi asiaa. Luonnon äänien täyttämä hiljaisuus on musiikkia mielelle, jonka sisälle näinä mielikuvien ja vilauksien aikoina kaadetaan jatkuvalla syötöllä ärsykkeitä. Huomasin myös sen, kuinka hidas ja hiljainen siinä ympärilläni teki tilaa havainnoille: Metsä on täynnä maailmoja, pieniä ja suuria. Nämä maailmat avautuvat kaikille aisteille, jos tohtii vaikkapa epäkorrektisti kyykistyä tekemään lähempää tuttavuutta. Arjen kiireet alkavat kummasti kutistua suuremman äärellä.

Eräänä päivänä otin mukaani toisen niistä tärkeistä: pensselin. Ja siinä, käydessäni vuoropuhelua metsän, maalauksen ja hiljaa olemisen kanssa, syntyi kummallinen ympyrä; silmän ja käden yhteistyö poimi maastosta merkkejä paperille, mutta samalla mieli tyhjentyi ja otti vastaan ympäröivän luonnon. Silloin syntyi ajatus Latvarellista.

Luonnossa on tilaa: Istua ikiaikaisessa ympäristössä, antaa kiireen juosta rauhassa ohi. Metsä saattaa houkutella kunnollista ihmistä kaikenlaisiin hupsutuksiin, mutta itse uskon siihen, että se kyllä tietää. Lähde mukaan käyskentelemään luovan luonnon poluille, lukijana tai omin saappain.

Kirjoittaja Pauliina Hautala toteuttaa luonnosta voimansa ammentavia taidehetkiä yhteisöille, yksityisille ja erityisryhmille kuvataiteilijan ja sosionomin ammattitaidolla, Green Care -ajattelua hyödyntäen.

Palvelun tarjoaa WordPress