Akvarellista Latvarelliin

Tarina siitä mitä tapahtui, kun nainen laittoi kumpparit jalkaan ja lähti metsään.

Kahdeksan vuotta sitten suljin moottoritien äänet ja hissinovet. Asetuin paikkaan, jossa suurinta meteliä pitää ruisrääkkä. Ja sekin vain heinäkuussa, tammikuussa voisit kuulla jääpuikon kilahduksenkin. Pakkasin mukaan tärkeimmät: perheen ja pensselin. Mutta elämän realiteeteissa toinen niistä tuntui aina olevan toisen tiellä, joten sujautin jalkaani joka naisen klassikkojalkineet kumisaappaat ja lähdin metsään.

Oletko koskaan lähtenyt metsään silloin, kun päätäsi kiristää viiden tunnin yöunien vanne ja omaa tilaa tuntuu löytyvän tasan tarkkaan sen verran kuin puseron ja ihon väliin jää tyhjää tilaa? Minä lähdin, monta kertaa. Aikani kuljeskeltuani kiltisti polkuja pitkin tuumasin aika radikaalin mietteen: Mitäpä jos astuisinkin polulta syrjään ja istuisin mättäälle? Ja minäpä istuin. Istuin sittenkin vaikka kuvittelin kyykäärmeen kippurallaan kannon sisälle ja keltiäiset vipeltämään nilkoissani. Koskaan en kylläkään ole kuusimetsässä kyyhyn törmännyt, varmaan kiipeilivät silloin laumoina puissa.

Metsässä huomasin kaksi asiaa. Luonnon äänien täyttämä hiljaisuus on musiikkia mielelle, jonka sisälle näinä mielikuvien ja vilauksien aikoina kaadetaan jatkuvalla syötöllä ärsykkeitä. Huomasin myös sen, kuinka hidas ja hiljainen siinä ympärilläni teki tilaa havainnoille: Metsä on täynnä maailmoja, pieniä ja suuria. Nämä maailmat avautuvat kaikille aisteille, jos tohtii vaikkapa epäkorrektisti kyykistyä tekemään lähempää tuttavuutta. Arjen kiireet alkavat kummasti kutistua suuremman äärellä.

Eräänä päivänä otin mukaani toisen niistä tärkeistä: pensselin. Ja siinä, käydessäni vuoropuhelua metsän, maalauksen ja hiljaa olemisen kanssa, syntyi kummallinen ympyrä; silmän ja käden yhteistyö poimi maastosta merkkejä paperille, mutta samalla mieli tyhjentyi ja otti vastaan ympäröivän luonnon. Silloin syntyi ajatus Latvarellista.

Luonnossa on tilaa: Istua ikiaikaisessa ympäristössä, antaa kiireen juosta rauhassa ohi. Metsä saattaa houkutella kunnollista ihmistä kaikenlaisiin hupsutuksiin, mutta itse uskon siihen, että se kyllä tietää. Lähde mukaan käyskentelemään luovan luonnon poluille, lukijana tai omin saappain.

Kirjoittaja Pauliina Hautala toteuttaa luonnosta voimansa ammentavia taidehetkiä yhteisöille, yksityisille ja erityisryhmille kuvataiteilijan ja sosionomin ammattitaidolla, Green Care -ajattelua hyödyntäen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *