Kummitukset kintereillämme

Koska olet viimeksi käynyt mummolassa? Nyt en tarkoita lastesi mummolaa, vaan sitä paikkaa, jonka hirret narisivat sinun pikku jalkojesi juostessa niiden päällä. Itse en ollut käynyt omassani seitsemään vuoteen talon ollessa muussa käytössä. Mummonikin on astellut taivaan valkoisilla mättäillä jo vuosikymmenen verran. Käynti tuossa vanhassa muistoja pursuilevassa talossa oli erityinen. Siellä edelleen tuoksui mummon tupa, huojuivat mummon omenapuut ja kaapeista löytyivät jopa mummon poppanat.

Melkein kaikilla meistä on se erityinen paikka, jossa luodut muistot ovat ainutlaatuisempia kuin kenelläkään toisella vastaavissa paikoissa. Onnekkailla niitä paikkoja on useampia. Kuinka paljon keräämissämme tärkeissä muistoissa lopulta onkaan paikkaa ja kuinka paljon siellä olleita ihmisiä? Tätä mietin ollessani mummolassa, sillä tyhjässä talossakin saattoi yhä saavuttaa sen alkuaikojen tunneyhteyden. Vai rakentaako ihminen vuosikymmenten varrella itsensä niin osaksi kotiaan, ettei kuolemakaan onnistu kuluttamaan häntä sieltä kokonaan pois? Vai onko paikan tunnemuisto lopulta vain oman mieleni tuotos, jossa lapsuuden seikkailut henkilöityvät siellä hääränneeseen mummoon?

Ehdotus: Kaiva luonnoskirjasi ja kynäsi jostain, piirrä paperille muistoja, kuvia, asentoja ja välähdyksiä sellaisesta ihmisestä, joka on jo kuollut ja jonka tunsit joskus hyvin. Mieti missä hän kulki, mitä hän tyypillisimmin teki ja mitä kantoi mukanaan.

Kuolleista tulee ajan saatossa kuin kuvia: Heistä kerrotut muistot punovat mielikuvia, oikovat mutkia ja unohtavat ne asiat, joiden muistaminen veisi muistoa väärään suuntaan. He muuttuvat kuvakirjan sivuiksi ja vajoavat omaan aikaansa, kun muu maailma porskuttaa kiireellä eteenpäin. Lopulta he muuttuvat tarinoiksi, jotka muistetaan niin kauan kuin niitä kerrotaan.

Minun mummoni oli teräsmummo, joka katkoi nokkosia paljain sormin, tappoi kyykäärmeitä rautakangella ja heräsi aamuviideltä syömään puuroa. Ja mummon kuolemaa seuraavana kesänä hänen puutarhansa kaikki kukat puhkesivat suurimpaan loistoon mitä oli nähty. Kukaan ei ääneen ehkä todennut, mutta vaikutti siltä kuin henki vielä pihisisi jossakin.

Ehdotus 2: Piirtämiesi asioiden perusteella tutkaile millaisten asioiden kautta sinä hänet näit ja millaisia ajatuksia omat muistojesi viivat sinussa nyt herättävät.

Kuolema on osa luontoa, vääjäämätön luonnonlaki. Mutta luonto myös lohduttaa ja seisoo ikiaikaisena vieressä, kun ihminen vuorotellen lyö ja halaa puuta. On vaikea sanoa mitä mieltä olen: Loihtiko mummo luonnon avulla puutarhansa kukoistukseen, vai loiko lohdutuksen kukkameren jokin ikuinen ympärillämme, oliko se kenties silkkaa sattumaa?

Ehdotus 3: Samalla kun piirrät, anna mieleesi nousta myös ääniä ja tuoksuja, ehkä jopa makuja tai lämpötiloja liittyen niihin paikkoihin, joissa muistoissasi käyt. Huomaat ehkä, että se tapahtui jo ilman tätä ehdotustakin.

Elämme liikaa ajassa, jossa lohtu on epämuodikasta. Menetyksen hetkellä lasketaan tilastoista todennäköisyyksiä ja eliniänodotteita. Lohdun sanat korvataan usein realismilla, jota vasten on aika kova painaa päänsä illan laskeuduttua. On höyrähtänyttä ajatella, että kukkaloiston ja kuolleen hengen välillä voisi olla yhteys, vielä kummeksuttavampaa sanoa se ääneen. Mutta nämä ovat vaikeita ja kipeitä asioita tässä ajassa, jossa on hyvin vähän aikaa kuunnella itseään ja kummituksiaan.

Minun askeleeni aikovat jatkossakin kulkea vanhojen paikkojeni polkuja, jotka ovat olleet niin monen muunkin vanhoja reittejä joskus kauan sitten. Niillä poluilla kannattaa aina antaa aikaa omille kummituksilleen ja kuville, joita he jättivät jälkeensä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

%d bloggaajaa tykkää tästä: