Avainsana: luonto

Julkaistu

Metsän tuijottajat

Jos ei oikein osaa istua hiljaa luonnossa tekemättä mitään, voi siellä aivan yhtä hyvin istua hiljaa tehden jotain. Mielellään tietysti jotain pikkuisen turhaa ja hulvatonta, jonka merkittävyyden hahmottaa vasta sitten kun mieli on hyvä ja virkeä. Itse karkasin tietokoneruudun ääreltä happihyppelylle lähimetsään kädessäni muista projekteista jäänyt kanaverkon palanen. Ajatuksenani oli rakentaa metsän tuijottaja, vanha sammalnaama, muistuttamaan meitä metsän eläväisestä luonteesta ja hiljaisesta kuhinasta, joka siellä käy kun emme huomaa. Sammalnaamaan rakentuu aina myös tekijänsä kädenjälki, joten tavallaan se on kuin omakuva.

Muista aina luonnonmateriaaleja kerätessäsi jokamiehenoikeudet ja kunnioita maan pohjakerrosta etteivät sammaleet ja jäkälät ahdistu.

Taivuttele pieni kanaverkon palanen kuperammaksi naamiota muistuttamaan, taputtele sen ylle ja alle sammalta, heinää, risuja tai muita maasta löytyviä elementtejä, joita on sen verran tyrkyllä että pinta peittyy. Muista aina luonnosta kerätessäsi jokamiehenoikeudet ja kunnioita maan pohjakerrosta etteivät sammaleet ja jäkälät ahdistu. Itse nappasin oman sammaleeni kiven päältä luvan kanssa.

Sammalnaaman kerrokset kiinnitetään parsinneulalla ja langalla, omani oli ohutta villalankaa jostain kaapin perukoilta. Väri kuin väri uppoaa aika hyvin piiloon pehmeisiin metsän materiaaleihin, joten kauppaan ei tätä varten tarvitse lähteä jos lankaa vain on. Metalliverkko alla kiinnittää ja kiristää langan. Itse en kuulu käsityöihmisten heimoon, olen tekijänä enemmänkin summittainen huitelija, mutta tällainen vapaa neulankäyttö oli oikeastaan helppoa, nopeaa ja hauskaa. Onnistuisi varmasti myös koululaisilta yhtä hyvin kuin aikuisiltakin. Yhdistetty bilsan, kässän, kuviksen ja liikan tunti, mikä mahtava päivä.

Nyt pieni mindfulness-vinkki, jota pääsin itse carpe diem -henkisesti kokeilemaan: Tiputa parsinneula sammalikkoon, tyhjennä mielesi sanoista tai tunteista ja hengitä syvään. Älä liiku. Syvään hengitellen käy läpi yksityiskohtaisesti jokainen mättään painauma ja pudonnut lehti, harjoituksen lopussa voit jopa hellästi tai rajummin taputella pohjakerroksen muotoja ja tunnustella niiden teräviä yksityiskohtia. Eihän se neula sieltä hetkeen löydy, mutta unohtuu muu maailma. Lopulta ratkaisukeskeisesti voit vääntää rautalangasta diy -parsinneulan ja käyttää sitä kömpelönä korvikkeena siihen asti, kunnes silmäsi osuu noin puolen metrin päähän kummulle, jonka päällä neula sinua iloisesti yhdellä silmällään katselee.

Kun pohjakerros on kiinnitetty muutamalla langanpistolla, voi otsan ja nenän korkeammalle kohoavia kohtia pohjustaa kepeillä tai kävyillä, jotka kiinnittää taas parilla pistolla. Ja voihan sen nenän tehdä vaikka kävystä, minä pidän sammalista mutta kukin taaplaa tyylillään. Näiden keppirakenteiden päälle voi alkaa parsimaan värejä, muotoja ja pienempiä yksityiskohtia. Lisää parsinneulanpistoja noin 1-2 cm välein niin kauan, että rakennelma tuntuu pysyvän kasassa. Lisäile kerroksia, jos joku kohta tuntuu jäävän latteaksi.

Tällaiset metsien tuijottajat luovat aina vahvoja mielikuvia, jotka poukkoilevat saduista luonnonsuojeluun. Voit ottaa aikaa sammalnaamaa tehdessäsi oman luontosuhteesi peilaamiseen: Onko luonto sinulle tuttu vai vieras, onko käsien työntäminen märkiin mättäisiin miellyttävää? Tuijottavatko sinua sammalnaamastasi vakavat, lempeät, pelottavat, syyllistävät vai iloisen hilpeät kasvot? Elämme ajassa, jossa luontosuhteen muotoutuminen muuttuu: Luontoon lähteminen vaatii tulevilta aikuisilta enemmän tahtoa ja aloitteellisuutta, kun lapsuutemme kesälomakohteet eivät enää sijaitse maaseudun taloissa tai järvien rannoilla. Ne ovat lopulta isoja asioita, joita ei ehkä helposti huomaa, kun luontoon lähteminen on vielä itselle itsestäänselvyys.

Viimeistele sammalnaamasi silmillä, suulla, seppeleillä, sarvilla, parralla ja ihan millä vaan. Kanaverkkorakenteen taakse on helppo viritellä ripustuslenkki ja ulkosalla nämä pysyvät hyvinä pitkälle talveen.
Julkaistu

Sekoa syksyn väripalettiin

Murrettujen sävyjen sekoittaminen on ehkä haastavinta. Lohdullista on, että kaikkiin sävyihin pitäisi riittää ne kuusi värinappia, jotka kouluajoilta jo muistetaan: Siniset preussi ja ultramariini, punaiset karmiini ja sinooperi sekä keltaiset kadmium ja kromi. Jokaisesta väristä siis kylmä ja lämmin muoto, joiden keskinäisiä suhteita ja sävyjä oppii parhaiten tuntemaan vain sekoittamalla niitä keskenään.

Kuvan lehdet on teipattu kevyesti maalarinteipillä paperiin.

Juuri nyt maahan satelee värejä puiden latvoista. Siksi haastankin lukijani sukeltamaan murrettuun sävymaailmaan: Etsi maasta kymmenkunta kiehtovan väristä syksyistä asiaa, teippaa ne paperille ja maalaa sävyt niin identtisenä kuin pystyt! Ei ole muuten helppoa, mutta kiinnostavaa, hauskaa ja meditatiivista. Tämän voi tehdä myös yhdessä toisen kanssa: Etsikää luontoelementit toinen toisellenne, haastakaa luovaa kaveria ja opetelkaa yhdessä.

Värien sekoittelussa voi unohtaa muodon ja tarkan mallinmukaisen piirustuksen, nyt etsitään vain sävyjä.
Tähän syksyiseen väritehtävään voi valita lehtiä osaamisen mukaan: Tasaväristen lehtien sävyjen sekoittaminen on helpompaa kuin moniväristen jäljittely.
Oli hauskaa ja hankalaa, sopivaa puuhaa näin sadepäivänä.
Julkaistu

Painetut syksyn lehdet

Syksyn lähestyessä värit luonnossa lisääntyvät, ja on aivan kertakaikkinen synti jättää hienot lehdet hyödyntämättä kuvan teossa. Sitähän voisi verrata pieneksi elämän juhlistamiseksi ennenkuin kaamos ja lehdettömät puut taas tavoittavat meidät.

On monia tapoja painaa lehtiä, tässä niistä yksi. Oma ajatukseni oli se, että syksyn värit saavat loistaa paperin taustassa, kun taas lehdet painetaan yksivärisesti jolloin niiden yksityiskohdat nousevat paremmin esiin. Tämä ei ehkä ole taidetta puhtaimmillaan, mutta ihan kelpoa taideaskartelua. Ennen kaikkea tässä saa yhdistää monta hauskaa hommaa: luonnossa liikkumisen, lehtien etsimisen, värien sekoittelun ja lopputuloksen aikaansaamisen kuin vahingossa. Tässä saa yleensä aikaan myös ison sotkun, joten valkoinen paita suorastaan huutaa harmia.

Homma on helppoa, kun sen hahmottaa, joten ei muuta kuin hommiin ihan kaikenikäiset.

Syksyinen väripainanta tehdään akryyli- tai askarteluväreillä jämäkälle ja sileälle paperille. Tässä on yhdenlainen lopputulos. Ennen tätä vaihetta olin muun muassa hakenut pinon lehtiä pihamaan katveista ja laittanut ne pohjavärien maalaamisen ajaksi levyn alle painumaan. Värien lisääminen lehtiin ja painaminen oli hieman helpompaa, kun lehdet olivat antaneet vähän periksi ryhdistään painon alla.
Pohjaväri levitetään lastalla. Reilu määrä tässä tapauksessa akryylimaalia ajellaan ja laapataan paperille, paksuja kohtia kannattaa lastata ohuemmaksi. Tässä minä lastaan ensin kaupasta ostetulla peruslastalla, joka on ihan ok. Sitten minä lastaan tuunatulla lasten katselukirjasta leikatulla lastalla, johon saa saksilla käteviä koloja tekemään kuvioita. Se on oikeastaan parempi ja taipuisampi lasta, sekä helppo tehdä sopivan kokoiseksi.

Lastaaminen on hauska tapa levittää maalia myös lasten kanssa: Tämä vetoaa erityisesti pieniin poikiin, jotka tykkäävät työkaluista, sekä sateenkaaria rakastaville pikkutytöille. Lastan kanssa harvoin myöskään menee hermo, kun lopputulos on aina yllätys eikä voi liian tarkkaan pyrkiä tiettyyn tulokseen.
Tällainen taustani oli kuivumisvaiheessa. Taustan värejä valitessa kannattaa ottaa yksi tai kaksi lähisävyä pääväriksi ja lisäillä vain pieniä määriä muita värejä, koska muuten lopputulos on helposti ruskea eikä riemukas ruska. Lastaan voi lisätä montaa väriä kerrallaan vierekkäin, niin vedetyt raidat ovat monisävyisiä. Pohjan kannattaa antaa kuivua edes suurinpiirtein tässä vaiheessa.
Ja sitten voi hakea ne ihanat vähän lörpähtäneet lehdet. Maali on levitetty lehtiin töpsöttimellä, sehän tuon tuputtajalaitoksen virallinen nimi taitaa olla. Niitä saa kaupasta oikein puuvarrella, mutta omani on pyöräytetty patjan kulmasta ja teipattu piukaksi. Tärkeintä on, että töpöttäjä on rutikuiva: vesi sotkee ja tuhraa. Tässä kohtaa voi miettiä haluaako maalin levittää kummalle puolelle lehteä. Jos töpöttäjä on vielä pieni, on se sileämpi puoli helpompi ottaa haltuun. Lehti laitetaan haluttuun kohtaan kuivaa maalauspohjaa ja väri painellaan varovasti lehteä liikuttamatta paperiin. Sitten lehti nostetaan pois. Jossain kohtaa hoksasin, kun kaikki paitsi housuni olivat maalissa, että maalisen lehden päälle voi laittaa suojapaperin, jolloin maali on helpompi painella ja taputella irti lehdestä maalaukseen. Lehtikään ei suojapaperin alla juuri pääse liikkumaan.
Tässä hieman lähikuvia yksityiskohdista, joita juurikin halusin saada taltioitua.
Nämä taideaskartelut ovat aina hauskoja, mutta lopputuotos haastava sijoittaa. Mitäpä niistä voisi tehdä? Omani leikkaan ja tuunaan kauniiksi onnittelukorteiksi, kirjankansiksi tai käytän kollaaseissa. Olen aika varma, että jos näitä tekee lasten kanssa, on heillä monta hyvää jatkojalostusideaa. Mitähän sinä keksit?
Julkaistu

Suloiset myrkynmetsästäjät – tunnistustehtävä lapsille

Kun minä olin pieni, ei ollut kuin kolmenlaisia marjoja: mustikat, vadelmat ja puolukat. No toki hillot ja mehut päälle, mutta sen sortin marjat tulivat pulloissa tai purnukoissa. Nykyajan lapsella onkin jo paljon enemmän vaihtoehtoja. Löytyy keltaista vadelmaa, kuukausimansikkaa, hunajamarjaa, viherherukkaa, suklaakirsikkaa, tyrniä ja vaikka mitä sekä eksoottiset gojit päälle. Aika harva lapsi kuitenkaan enää osallistuu yhtä tiiviisti marjojen nyppimiseen kuin me 80-luvulla syntyneet emalimukilapsoset, joiden piti vielä ala-asteella kiikuttaa puolukoita koulun keittiölle puuropäiviä varten.

Ennen suureen kuvien metsästykseen lähtemistä on hyvä harjoitella lasten kanssa tarkennusta, jotta kärpässienet eivät päädy sienisalaattiin. Puhelimessa on ehkä fiksua jättää myös äänet päälle, jos sattuu käymään niin, että älylaite ei osaa itse kävellä pois metsiköstä.

Oman ruokansa kasvattaminen tai poimiminen opettaa valtavasti lasta ja aikuista. Kun tuntikausia tuijottelee ravintonsa lähdettä vuodesta toiseen, oppii sen nyanssit ja erottaa helposti väärän lajin tai pilalle menneen sadon. Mutta koska kaikki eivät voi kasvaa yhdessä sapuskansa kanssa, on tärkeää harjoitella tunnistamaan myrkyllisiä lajeja ympäristössämme. Lapsilla varsinkin kokeilunhalu tai innostus saattaa joskus voittaa varoituksen sanan äänen.

Ajatus myrkynmetsästyksestä valokuvan keinoin pulpahti mieleeni kun yhtenä päivänä tuijottelin sudenmarjaa, tuota pensasmustikan identtistä kaksosta. Tässä ympäristöä hahmottavassa valokuvanmetsästyksessä on tarkoituksena ottaa valokuva kaikista oman ulkoilupaikan myrkyllisistä kasveista, sienistä ja marjoista. Lopussa jokainen kuvaaja voi esitellä myrkyllisten asioiden galleriansa ja yhdessä kirjoista tutkien voidaan tunnistaa lajit ja niiden todellinen vaarallisuus.

Tässä hommassa otollisin aika on juuri nyt, kun metsässä on marjojen ja sienien väriloisto. Lapsilla on myös tuoreessa mielessä käsihygienia ja turvaväli – käteviä taitoja myös vaikkapa kielonmarjojen kanssa.

Tehtävä sopii pienistä koululaisista ylöspäin, sillä puhelimen kameran hallinnan pitäisi olla sellaista, että tarkennus jo sujuu. Puhelimen tallessa pitäminen pusikoissa onkin sitten aivan toinen haaste. Tässä valokuvailussa ei tarvitse kilpailla: Ei ole tarkoituksenmukaista etsiä kaikkia Suomen myrkyllisiä sienilajikkeita, vaan nimenomaan hahmottaa ne oman ulkoilualueen petolliset kasvit ja sienet, joiden ei soisi päätyvän lautaselle.

Julkaistu

Luontevampaa tutustumista?

Taas syksy kolkuttelee. Mukanaan se tuo joka vuosi tapahtumia ja tilaisuuksia, jotka ovat täynnä vieraita ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat varmasti aivan mainioita tyyppejä kunhan heihin tutustuu. Tutustuminen ei ole helppo taiteenlaji. Siihen liittyvät aina huterat ensivaikutelmat, pitkät hiljaisuudet, oman persoonan piirteet, kuten se suomalainen sosiaalisuus: Minä puhun vasta kun kysytään ja sen jälkeen en puhu mitään, kun kuitenkin sanon jotain tyhmää. Onneksi aina joukkoon mahtuu niitä ihania hermostuneita papupatoja, jotka puhuvat kaikkien puolesta ja pelastavat tilanteen.

Joskus aikuisetkin saattavat tarvita pientä apua tutustumisessa ja jään murtamisessa. Ja joskus se hyvä keino tutustua voikin olla ei-sanallinen. Tähän liittyen useiden tuskallisten tutustumismuistojen siivittämänä (vaikka lopputulos onkin kullannut muistot) kehitin luontoympäristöön sopivan tutustumistehtävän aikuisporukoille. Tämä voisi olla hyvä tehdä vaikkapa silloin, kun työkaverit ovat vaihtuneet tai uusi porukka aloittaa samoja opintoja. Ajatuksena on siis se, että jokainen ryhmän jäsen etsii vastauksen annettuun kysymykseen luontoelementin avulla.

Ole hyvä ja lataa alla oleva pdf-tiedosto, jos haluat kokeille tutustumista Green Care -hengessä.

Tutuksi-luonnossa-pdfLataa

Julkaistu

Aina on hetki aikaa muuttua supersankariksi

Joskus hommat vaan kaatuu päälle. Niitä on liikaa, niiden takanakin on vielä pinollinen puhteita ja eteneminen tyssää kuin tervaan. Yleensä nämä hommat ovat sellaisia, että se hetken lorviminen ei vie valmiiksi saamista yhtään kauemmaksi, joten otapa itseäsi niskasta kiinni ja pidä tauko. Itseään kehittävä luova näpertely on aina riittävä perustelu lorvimisen oikeutukselle, joten tässä teille kaikille pientä karkumatkaa ajatteleville huvitusta: Päiväsi supersankarina! Ja vielä !!!

Perhosenkeveä kalenterisankari katsoo horisonttiin ohi kiireiden liihotellen rautalankansa varassa.

Piirrä siis itsesi supersankarina, voit liittää kuvaasi päivän tunnelmiin sopivia sankarin varusteita, kuten pölynimurin tai kloriitin ja matolääkkeet osaksi kuvitelmaa. Leikkaa sankarisi, teippaa hänen höyhenenkeveä vartalonsa tikunnokkaan ja vie itsesi valokuvan siivin lentoretkelle! Onpas muuten hauskaa hihitellä itsekseen ojan mutkassa omille mielikuvilleen. Samalla voit etsiä sankarillesi mielipaikan ja asettaa hänet siihen, jotta hänkin saa hetken lepuuttaa supervoimiaan. Kun olet saavuttanut lentävän kepeän mielenlaadun, voit palata takaisin sorvisi ääreen.

”Älä tule lähemmäs, sontiainen, mulla on imuri!” näin uhittelee kaikilta roiskeilta suojautunut arjen sankari.

Tämän voi tietenkin toteuttaa myös supermutsin otteella, ja rustailla näitä sankaruuksia yhdessä lapsiväen kanssa, miestä unohtamatta. Joskus on ihan hyvä poiketa totutusta värityskuvasta tai pallon potkimisesta. Supersankari itseluotuna hahmona voi valottaa meille myös haaveita tai tavoitteita, joita piirtäjällä on, tai millaisia piirteitä hän liittää omaan kuvaansa superihmisestä. Lapsosilla saattaa olla myös jotain harvinaisen mielenkiintoista sanottavaa sinun sankarikuvastasi.

Mutta älä nyt ylianalysoi lentävää sankariasi edellisen kappaleen perusteella, anna mennä vaan! Valoa kohti!

Nyt on homma balanssissa taas hetken ajan.

Julkaistu

Ärsyttävät ja älykkäät

Kukaan ei puhu enää ärsyttävistä tyypeistä. Nyt puhutaan vain ärsykkeistä. Ärsykkeiden eturivissä marssii tällä hetkellä digitalisaatio, ja sen pienet elämänlaatua vastaan taistelevat soturit Sinivalo, Keskeyttävä Merkkiääni, Koukuttaja, Unenviejä sekä lippulaivana Pakko Olla Aktiivinen. Joskus tämän maailman meille avaavasta erittäin älykkäästä laitteesta tulee niin hyvä ystävä, että jo pelkkä laturin perään kytkeminen tuntuu kuin pitkältä erolta.

Älylaitteiden nopea valtaannousu on muuttanut ärsyttävien asioiden voimasuhteita ympärillämme enemmän kuin huomaammekaan. Kaikki muut rasittavat asiat ovat himmentyneet Sinivalon hehkussa, vaikka ne yhä ovat läsnä. Välillä on hyvin vaikeaa havaita, mistä kumpuaa oman elämän ärsytykset, ärsyttävyydet ja ärsykkeet. Ja milloin ärsyttävästä tulee rasittavaa tai uuvuttavaa.

Latvarellin retkivinkki hiljaisuutta kaipaaville: jäätynyt suo.

Itsestäni olen vuosien varrella huomannut, että nautin hiljaisuudesta. Arkipäiväni täyttyy usein tauottomista puheäänistä, musiikista, hurinasta, kolinasta ja kilahduksista. Huomaan saaneeni liikaa tästä äänimaailmasta, kun illan hiljaisuudessa kellon raksutuskin huutaa korvaan. Arjen äänet ovat monesti vaativia. Ne harvoin haluavat palkita tai hoivata meitä, ennemminkin pyrkivät saamaan aikaan reaktioita. Sillloin kun ihminen vielä tonki juuria, mahtoi olla ihanan hiljaista. Soisinkin jokaiselle oikeuden vetäytyä äänettömälle muutenkin kuin symbolimielessä.

Suorittamisen tuska. Tälle elämänvaiheelle ei ole mitään toiselle samassa tilanteessa olleelle kuvaavampaa nimitystä kuin ruuhkavuodet. Siitä tietää ettei enää ole kaikki kupit kaapissa, kun ei osaa tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja pitää sitä mielestään normaalina. Jatkuva tunne henkisestä räntäsateessa hiihtämisestä on kuin krooninen ärsyke. Meitä jatkuvasti kehotetaan ottamaan rennosti ja antamaan armoa, mutta tietyssä vaiheessa on vain todettava, että armon laskeutuminen talouteen vaatii päivittäisen työsaran hyväksymistä. Suorittamisen keskellä olisi kuitenkin hyvä vähän hengitellä ja luovia: Jos perunat alkavat putoilla kesken kuorinnan, niin silloin laitetaan ranskalaisia.

Latvarellin retkivinkki turhuuksiin hukkuneelle: soliseva puro.

Hamsterin kirous painaa päällemme. Elämme elämää, jossa tavara on saavutettavissa ja ostettavissa. Se on halpaa kaupassa ja ulkomailta tilattuna vielä halvempaa. Käsityön arvoa poljetaan eikä laadusta haluta maksaa saatika imagosta tinkiä. Persaukinenkin voi osamaksulla näyttää kroisokselta. Jossain kohdassa jatkuva hankkimisen tarve ja materian haaliminen alkaa muuttamaan kotia kodittomampaan suuntaan: Talo täyttyy tavarasta jota kukaan ei arvosta, lapset lähettävät kuvaviestejä kavereilleen asioista, joita he omistavat, eivät leikeistä, joita he leikkivät. Mutta mitä hienoutta on omistaa turhaa ja tunteetonta? Tai miksi haluaisin olla sellainen ihminen, joka haluaa näyttää samalta kuin muut ja pitää sitä tavoiteltavan arvoisena asiana?

Meitä ympäröivä median kieli vaatii koko ajan. Suuri osa median kautta saaduista viesteistä pyrkii herättämään meissä reaktion. Yleensä hakusessa on tunne, kuten himo tai syyllisyys, television kokoisen suklaapatukan edessä. Monesti tunne hakee myös reaktiota: Tartu tähän koukkuun, klikkaa itsesi pidemmälle, samaistu ja tunne ylivertaisuutta. Itselleni ajatuksia syöttävä ja reaktioita kalasteleva mainonta tai pahimmillaan jopa uutisointi on ärsyke ja vähän jopa pelote: Maailma vaatii tallustelijoiltaan jo melkoisia medialukutaitoja.

Latvarellin retkivinkki työn taakan alle voipuville: lilluvan laiska ranta.

Kun mennään digitaalisten ärsykkeiden ohi ja kohti niitä asioita, jotka ovat oman arjen henkilökohtaisimpia voimanhöylääjiä, voi ehkä nähdä ne tekijät, jotka tekevät onnelliseksi tai onnettomaksi. Mutta niitä ei yleensä näe kiireessä tai paineessa. Ympäröi siis itsesi hetkeksi lempeällä hiljaisuudella ja lähde vaikka polulle kuljeksimaan. Siellä ollessaan voi paremmin aistia, mikä ärsyke ympäriltä puuttuu, kuinka paljon sen puuttumisesta tuntee saavansa energiaa ja missä itse seisoo omassa elämässään.

Julkaistu

Kun kaikki paitsi marjanpoiminta on turhuutta

Olen suurten marjanpoimijoiden sukua. Aina siihen aikaan vuodesta, kun keskikesä taipuu kohti loppuaan ja aamukaste viipyy nurmikolla jo vähän pidempään, alkavat varaston nurkissa olevat tyhjät ämpärit siirtyä näkösälle. Ämpäreitä löytyy perinteisiä kymmenlitraisia mustikoille ja puolukoille, matalampia ja pienempiä helposti muhjuuntuville vadelmille tai aivan erinomaisena vuotena lakoille. Joissain on hyvä sanka polkupyörän sarveen ripustamista varten, toiset taas ovat erityisen värisiä, jotta näkyisivät kankaalla kauas.

Kun mummoni vielä eli, kutsuttiin tätä vuodenaikaa marjassa hyppäämiseksi. Aamuvarhain hypättiin suolle tai kosteaan kuusimetsään ennen mäkärien ja kärpästen ylivaltaa. Keskipäivä pyhitettiin marjapuskille, joiden sato keitettiin kesäkeittiössä kymmeniksi ja kymmeniksi mehupulloiksi. Illalla siivottiin marjoja ja vanhempi polvi muisteli kuinka hauskaa lapsena oli puhdistaa mustikoita tuulessa hulmuavan lakanan päällä. Itse aina välillä tuumiskelin, että mihin se hauskuus katosi, kenties tuntien nyppimiseen, mutta puhtaan kiiltävä sangollinen marjoja on kuin lapsen saaminen: Tuska unohtuu nopeasti.

Viime vuodet ovat olleet kiireisiä. Takapenkki täynnä pieniä ihmettelijöitä ei enää olekaan aivan yksinkertaista ajella paria tuntia lapsuuden takuuvarmoille marjamättäille. Ja mikään ei ole sen vaikeampaa kuin lähteä samoilemaan vieraille konnuille ämpärin kanssa toivoen, että löytäisi sen uuden marjapaikan. Uusi metsä on vieras ja hankala: väärästä kohtaa kuiva ja korkea. Se vaatii vuosien kesytyksen, ennenkuin se avaa ovensa uudelle marjastajalle. Sitkeästi kaikki nämä vuodet marjat ovat uskollisesti kuitenkin löytäneet tiensä pakastimeemme. Vanhempi polvi on kulkenut metsiä ja pitänyt yllä suurten marjastajien ketjua.

Marjankaipuussaan on välillä hauskaa rustailla marjoja paperille. Pyöreillä muodoilla leikkittelyssä on jotain terapeuttista ja ihanan lapsenomaista. Näihin täpliin, läiskiin ja pilkkuihin upotessaan voi samalla tehdä mielikuvamatkaa omille lempipaikoilleen metsän kätköissä.

Tänä kesänä koitti hetki, jolloin pääsin lähtemään mustikkaan ystäväni kanssa. Otin ämpärini, sen värikkään, ja kumisaappaat, ne ehjät, sekä sukumme tottuneilta naisilta opitun varusteista tärkeimmän: vaalean pitkähihaisen puuvillapaidan. Se on kuumalla viileä ja väljyydessään ylivetoinen hyönteisiä vastaan. Päähäni sidoin huivin, aivan kuten mummonikin oli aina tehnyt. Metsä tervehti minua hiljaisuudellaan ja hempeällä huojunnallaan. Korppi selvitteli kurkkuaan jossain kauempana. Hiljakseen mustikat ropisivat ämpäriin ja keho toisti liikesarjaa, joka oli kuin vanha tuttu. Marjassa hypättiin jälleen.

Illalla ennen nukahtamista, kun suljin silmäni, tanssivat hetken aikaa luomien sisäpinnoilla iloiset mehukkaat mustikat.

Julkaistu

Akvarellista Latvarelliin

Tarina siitä mitä tapahtui, kun nainen laittoi kumpparit jalkaan ja lähti metsään.

Kahdeksan vuotta sitten suljin moottoritien äänet ja hissinovet. Asetuin paikkaan, jossa suurinta meteliä pitää ruisrääkkä. Ja sekin vain heinäkuussa, tammikuussa voisit kuulla jääpuikon kilahduksenkin. Pakkasin mukaan tärkeimmät: perheen ja pensselin. Mutta elämän realiteeteissa toinen niistä tuntui aina olevan toisen tiellä, joten sujautin jalkaani joka naisen klassikkojalkineet kumisaappaat ja lähdin metsään.

Oletko koskaan lähtenyt metsään silloin, kun päätäsi kiristää viiden tunnin yöunien vanne ja omaa tilaa tuntuu löytyvän tasan tarkkaan sen verran kuin puseron ja ihon väliin jää tyhjää tilaa? Minä lähdin, monta kertaa. Aikani kuljeskeltuani kiltisti polkuja pitkin tuumasin aika radikaalin mietteen: Mitäpä jos astuisinkin polulta syrjään ja istuisin mättäälle? Ja minäpä istuin. Istuin sittenkin vaikka kuvittelin kyykäärmeen kippurallaan kannon sisälle ja keltiäiset vipeltämään nilkoissani. Koskaan en kylläkään ole kuusimetsässä kyyhyn törmännyt, varmaan kiipeilivät silloin laumoina puissa.

Metsässä huomasin kaksi asiaa. Luonnon äänien täyttämä hiljaisuus on musiikkia mielelle, jonka sisälle näinä mielikuvien ja vilauksien aikoina kaadetaan jatkuvalla syötöllä ärsykkeitä. Huomasin myös sen, kuinka hidas ja hiljainen siinä ympärilläni teki tilaa havainnoille: Metsä on täynnä maailmoja, pieniä ja suuria. Nämä maailmat avautuvat kaikille aisteille, jos tohtii vaikkapa epäkorrektisti kyykistyä tekemään lähempää tuttavuutta. Arjen kiireet alkavat kummasti kutistua suuremman äärellä.

Eräänä päivänä otin mukaani toisen niistä tärkeistä: pensselin. Ja siinä, käydessäni vuoropuhelua metsän, maalauksen ja hiljaa olemisen kanssa, syntyi kummallinen ympyrä; silmän ja käden yhteistyö poimi maastosta merkkejä paperille, mutta samalla mieli tyhjentyi ja otti vastaan ympäröivän luonnon. Silloin syntyi ajatus Latvarellista.

Luonnossa on tilaa: Istua ikiaikaisessa ympäristössä, antaa kiireen juosta rauhassa ohi. Metsä saattaa houkutella kunnollista ihmistä kaikenlaisiin hupsutuksiin, mutta itse uskon siihen, että se kyllä tietää. Lähde mukaan käyskentelemään luovan luonnon poluille, lukijana tai omin saappain.

Kirjoittaja Pauliina Hautala toteuttaa luonnosta voimansa ammentavia taidehetkiä yhteisöille, yksityisille ja erityisryhmille kuvataiteilijan ja sosionomin ammattitaidolla, Green Care -ajattelua hyödyntäen.

Palvelun tarjoaa WordPress