Avainsana: luovuus

Julkaistu

Millainen asento, sellainen tunne? Keho tuntee -piirtelytehtävä kaikille tunteellisille

Piirtelytehtävän ideana on lisätä piirroshahmolle sellainen ilme, joka mielestäsi sopii hahmon asentoon.

Nyt on ollut nenän edessä useampikin otsikko, jossa peräänkuulutetaan kehossa asuvia tunteita, oman kehoyhteyden tunnistamista ja oman voinnin kuulostelua kokonaisvaltaisemmin ylipäätään. Itsehän olen tässä asiassa aivan retuperällä: Hampaat irvessä mennään ja väitetään sitä hymyksi kunnes flunssa kaataa ja sanoo että seis, senkin tomppeli! Tietoahan tästä aiheesta on saatavilla paljonkin, mutta käytännön soveltaminen…siihen se yleensä kaatuu.

Nyt tein avuksi itselleni ja kaikille muillekin maailman irvikissoille piirustustehtävän. Tämän voisi ajatella sopivan pienille tai keskikokoisille koululaisille, mutta haastaa tämä aikuistakin. Pienemmille tämä voisi toimi porttiteoriana tunteiden maailmaan, saa piirrellä naamoja ja ehkä joku yhteys syttyy, mutta matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Tulosta siis Keho tuntee -piirtelytehtävä! Voit käyttää tiedostoa ammatillisiin tai yksityisiin tarkoitusperiin. Piirtelytehtävän ideana on lisätä piirroshahmolle sellainen ilme, joka mielestäsi sopii hahmon asentoon. Mieti siis hetki mistä kaikesta asento voisi kertoa? Jokaisella tyypillä on myös oma laatikko, johon kirjoituksen maailmaan päässeet voivat keksiä useampia tunnesanoja, jotka sopisivat piirrettyyn tyyppiin. Laatikkoon voisi myös vaikkapa piirtää jonkun täydentävän kuvan, joka kertoo meille hieman lisää siitä mitä on ehkä tapahtunut. Ai, onko tyypillä mielestäsi maha kipeä ja huono olo? No siinä tapauksessa laatikkoon voisi piirtää pilaantuneen omenan.

Minusta on hauska tehdä tällaisia piirustuspohjia, jotka eivät neuvo tai ohjaa liikaa, sillä silloin ne tuotokset kertovat meille piirtäjän maailmankuvasta, ajatuksista, tavasta hahmottaa asentoja ja tunteita, huumorintajusta ja kyvyistä tulkita kuvia. Kehotankin kaikkia piirtämään rennolla otteella, ei liian ryppyotsaisesti, mielikuvitus matkassa on aina hauskempi piirtää!

Lataa tästä toinen sivu tai molemmat, sivu 1 on ehkäpä hieman helpompi:

kehotunteet-1-pdfLataa
kehotunteet-2-pdfLataa
Julkaistu

Älä ajattele ankkaa!

Tässä on kaikkien aivojen riesa ja mielikuvituksen kamppi! Älä ajattele… -tehtävä! Sillä onhan se varmaa, että hidas ihminen ei ehdi hallita aivojaan, jos joku sanoo, että ”älä ajattele ankkaa!”.

Latvarellin tehtäväpohjassa liikutaan myös mielikuvituksen, aistien, abstraktin ajattelun ja muistamisen tasolla. Voiko ajatuksen voimalla tuntea tuoksuja? Entä tuntoaistimuksia? Kuinka monta asiaa aivot voivat piirtää esiin pään sisällä? Vai osaatko kuvitella kumppareissa kulkevan kissan, jolla on vihreäkeltainen sateenvarjo, ämpäri kädessä ja ämpäri täynnä silakoita? Entä jos kysytään tunneasioista: Älä ajattele parasta ystävääsi!? Paljastavatko aivot todelliset tunteet salamannopeasti?

Latvarellin Älä ajattele -pohja on pelkkä alkusoitto. Keksikää itse lisää teille sopivimpia. Hokekaa ja hakekaa ensin riittävästi yksinkertaisia ankkoja, autoja, palloja ja lapioita ja sitten ajatusketjuihin voi lisätä värejä, yksityiskohtia, tekemisiä ja kummallisia viritelmiä. Keksikää tehtäviä myös ryhmässä toisillenne, kokeilkaa kuka saa mehevimmät naurut aikaiseksi hullunkurisellä yhdistelmällä?

Samalla kun tätä ajatteluasiaa mietiskelee, niin voi tutkia erilaisia tapoja ajatella. Minä esimerkiksi ajattelen kuvina, mutta poikani ajattelee sanoina ja kirjaimina. Joku ajattelee jopa kaavioina, olen kuullut. Miten teidän porukassa ajatukset hahmottuu pään sisällä?

Aikuisille varoituksen sana. Tämä saattaa jossain kohtaa käydä rasittavaksi, mutta pieni aivojen venyttely tekee kuitenkin kaikille hyvää! Lataa tästä omaan tai ammatilliseen käyttöön:

ala-ajattele-pdfLataa
Julkaistu

Pikkupiirtäjän Mörkögeneraattori

Kesä hujahti ja syksykin sujahti. Olisi mukavaa sanoa, että tietokone pysyi kiinni koko tämän ajan ja blogi uinaili, mutta oikeasti on ollut silkkaa sinivaloista kiirettä Latvarellin arjessa. Mutta nyt on juuri sopivan pimeää ja synkkyyteen vajoavaa piristävälle mörköpiirtelylle. Latvarellin kynästä aika kotikutoisissa tunnelmissa on syntynyt mörkögeneraattori. Voit tulostaa tiedoston omaan tai ammatilliseen käyttöön tämän kirjoituksen lopusta.

Jotta mörkögeneraattori toimii tarvitset tulosteen lisäksi piirustuspaperia, kyniä ja nopan. Koululaisille tämä on helppoa kuin Frankensteinin luominen, eli vähän säkää ja mielikuvitusta. Ajatuksena on heittää noppaa rivi kerrallaan ja piirtää mallin mukainen muoto. Sarakkeista löytyy pään muoto, silmät, nenä, suu ja mörkömäisiä lisäkkeitä. Valmiiseen hahmoon voi piirtää itse keksityn vartalon tai vaikka puhekuplia. 4-vuotiaan kanssa tehtiin yhdessä: Hän heitti noppaa ja harjoitteli laskemista sekä väritti sen mitä aikuinen piirsi. Lopussa hän myös muisti analysoida millainen mörkö tuli: ”Tuota en kyllä haluaisi nähdä!” oli yleisin kommentti.

Tässä on hauska vaihtoehto päästä lähestyvän Halloweenin tunnelmaan ilman kaupallisia kotkotuksia ja pelkokerroinkin on aika matalalla. Meillä on aina saanut piirrellä mörköjä ja monstereita niin paljon kuin sielu sietää tai mielikuvitus kestää ja tällaisten teemojen ympärille syntyy lapsilla aina kiehtovaa tarinaa. Voi olla, että löydätte itsenne piirtämisen lomassa keskeltä suurta tarinaa. Kehotankin aikuisia lähtemään mukaan piirustuspöydän äärelle, valmis sabluuna sopii vähän töistä puutuneelle mielelle oikein oivasti.

Ei muuta kuin käyttöön! Hytisevää synkeyden aikaa kaikille!

morkogeneraattori-pdfLataa
Julkaistu

Metsän tuijottajat

Jos ei oikein osaa istua hiljaa luonnossa tekemättä mitään, voi siellä aivan yhtä hyvin istua hiljaa tehden jotain. Mielellään tietysti jotain pikkuisen turhaa ja hulvatonta, jonka merkittävyyden hahmottaa vasta sitten kun mieli on hyvä ja virkeä. Itse karkasin tietokoneruudun ääreltä happihyppelylle lähimetsään kädessäni muista projekteista jäänyt kanaverkon palanen. Ajatuksenani oli rakentaa metsän tuijottaja, vanha sammalnaama, muistuttamaan meitä metsän eläväisestä luonteesta ja hiljaisesta kuhinasta, joka siellä käy kun emme huomaa. Sammalnaamaan rakentuu aina myös tekijänsä kädenjälki, joten tavallaan se on kuin omakuva.

Muista aina luonnonmateriaaleja kerätessäsi jokamiehenoikeudet ja kunnioita maan pohjakerrosta etteivät sammaleet ja jäkälät ahdistu.

Taivuttele pieni kanaverkon palanen kuperammaksi naamiota muistuttamaan, taputtele sen ylle ja alle sammalta, heinää, risuja tai muita maasta löytyviä elementtejä, joita on sen verran tyrkyllä että pinta peittyy. Muista aina luonnosta kerätessäsi jokamiehenoikeudet ja kunnioita maan pohjakerrosta etteivät sammaleet ja jäkälät ahdistu. Itse nappasin oman sammaleeni kiven päältä luvan kanssa.

Sammalnaaman kerrokset kiinnitetään parsinneulalla ja langalla, omani oli ohutta villalankaa jostain kaapin perukoilta. Väri kuin väri uppoaa aika hyvin piiloon pehmeisiin metsän materiaaleihin, joten kauppaan ei tätä varten tarvitse lähteä jos lankaa vain on. Metalliverkko alla kiinnittää ja kiristää langan. Itse en kuulu käsityöihmisten heimoon, olen tekijänä enemmänkin summittainen huitelija, mutta tällainen vapaa neulankäyttö oli oikeastaan helppoa, nopeaa ja hauskaa. Onnistuisi varmasti myös koululaisilta yhtä hyvin kuin aikuisiltakin. Yhdistetty bilsan, kässän, kuviksen ja liikan tunti, mikä mahtava päivä.

Nyt pieni mindfulness-vinkki, jota pääsin itse carpe diem -henkisesti kokeilemaan: Tiputa parsinneula sammalikkoon, tyhjennä mielesi sanoista tai tunteista ja hengitä syvään. Älä liiku. Syvään hengitellen käy läpi yksityiskohtaisesti jokainen mättään painauma ja pudonnut lehti, harjoituksen lopussa voit jopa hellästi tai rajummin taputella pohjakerroksen muotoja ja tunnustella niiden teräviä yksityiskohtia. Eihän se neula sieltä hetkeen löydy, mutta unohtuu muu maailma. Lopulta ratkaisukeskeisesti voit vääntää rautalangasta diy -parsinneulan ja käyttää sitä kömpelönä korvikkeena siihen asti, kunnes silmäsi osuu noin puolen metrin päähän kummulle, jonka päällä neula sinua iloisesti yhdellä silmällään katselee.

Kun pohjakerros on kiinnitetty muutamalla langanpistolla, voi otsan ja nenän korkeammalle kohoavia kohtia pohjustaa kepeillä tai kävyillä, jotka kiinnittää taas parilla pistolla. Ja voihan sen nenän tehdä vaikka kävystä, minä pidän sammalista mutta kukin taaplaa tyylillään. Näiden keppirakenteiden päälle voi alkaa parsimaan värejä, muotoja ja pienempiä yksityiskohtia. Lisää parsinneulanpistoja noin 1-2 cm välein niin kauan, että rakennelma tuntuu pysyvän kasassa. Lisäile kerroksia, jos joku kohta tuntuu jäävän latteaksi.

Tällaiset metsien tuijottajat luovat aina vahvoja mielikuvia, jotka poukkoilevat saduista luonnonsuojeluun. Voit ottaa aikaa sammalnaamaa tehdessäsi oman luontosuhteesi peilaamiseen: Onko luonto sinulle tuttu vai vieras, onko käsien työntäminen märkiin mättäisiin miellyttävää? Tuijottavatko sinua sammalnaamastasi vakavat, lempeät, pelottavat, syyllistävät vai iloisen hilpeät kasvot? Elämme ajassa, jossa luontosuhteen muotoutuminen muuttuu: Luontoon lähteminen vaatii tulevilta aikuisilta enemmän tahtoa ja aloitteellisuutta, kun lapsuutemme kesälomakohteet eivät enää sijaitse maaseudun taloissa tai järvien rannoilla. Ne ovat lopulta isoja asioita, joita ei ehkä helposti huomaa, kun luontoon lähteminen on vielä itselle itsestäänselvyys.

Viimeistele sammalnaamasi silmillä, suulla, seppeleillä, sarvilla, parralla ja ihan millä vaan. Kanaverkkorakenteen taakse on helppo viritellä ripustuslenkki ja ulkosalla nämä pysyvät hyvinä pitkälle talveen.
Julkaistu

Tarinakartta pienille ja suurille seikkailijoille

Illat pimenevät hitaasti kohti vuoden pimeintä aikaa. On pitkien iltasatujen ja viltin alla nököttämisen sesonki. Tarinat kutkuttavat niin isoja kuin pieniäkin ja niiden jakaminen etenkin pikkuväen kanssa on korvaamattoman tärkeää. Nyt en aio kertoa lukemisen tärkeydestä, vaan houkutella rakentamaan omaa tarinaa tarinakartan avulla, jolla lapsi tai aikuinen voi synnyttää uusia tarinoita yhä uudelleen. Tarinakartan pohjan voit tulostaa tämän tekstin alta löytyvästä latauslinkistä.

Tarinakartta on kuin lautapeli, jossa viivoja pitkin siirrytään kuvasta toiseen ja kerrotaan samalla kuvista keksittyä tarinaa.

Tarinakartta on pienten tyhjien ympyräalueiden kenttä, joihin lapsi saa piirtää esineitä, hahmoja, tapahtumia, rakennuksia, yllättäviä käänteitä ja mitä mieleen juolahtaa. Lähtöriviin kannattaa hahmotella joukko päähenkilöitä ja yläosan isompaan ympyrään voi sijoittaa lopetusruudun, johon tarina päättyy. Tarinakartan reunoille on jätetty marginaaleihin tilaa palkkeihin, joihin voi halutessaan kirjoittaa tarinoille teemoja, kuten jännitys, ystävyys, seikkailu tai rosvotarina.

Kun kuvat ovat valmiit, saa piirtäjä kertoa oman tarinansa liikkuen valitsemiinsa kuviin viivoja pitkin. Tarina muuttuu sen mukaan, mitkä kuvat hän valitsee ja missä järjestyksessä. Karttaa voi käyttää apuna myös silloin, kun on hyvä hetki rauhoittua päivän leikeistä. Tarinan voi kertoa myös hiljaa itselleen. Kuvien yhdistely ja tarinan juonenkäänteiden kehittely on kuin leikki tai peli, mutta samalla lapsi kehittää kertomisen taitojaan, mielikuvitustaan ja ottaa käyttöön sanavarastonsa jokaista nurkkaa myöten.

Tarinakartassa on aika iso homma, mutta sen voi pilkkoa osiin tai tehdä ryhmätyönä perheessä tai pienen lapsiporukan kesken. Ryhmässä kerrottu tarina on kuin peli, jossa kertominen tapahtuu kuin huomaamattaan.

Tyhjä tarinakartta on suuritöinen piirtää, joskin keksimällä omat kuvat ja aiheet lapsi saa juuri sellaisen tarinakartan kuin haluaa. Jos kyseessä on pienempää väkeä tai aikuisia, jotka haluavat vain kokeilla miten kartan käyttö sujuu, olen tehnyt ladattaviin materiaaleihin myös valmiiksi kuvitetun version. Sen kuvituksen mukailevat latvarellimaisesti luontoteemoja.

Erilaisia tapoja käyttää tarinakarttaa:

  • Lapsi tai aikuinen piirtää kartan ja valitsee aina tarinan alussa mistä hahmosta lähtee, minkä kuvien kautta tarina kulkee ja milloin tarina päättyy.
  • Pieni ryhmä tai perhe piirtää kartan yhdessä ja kertoo tarinaa eteenpäin vuorotellen.
  • Tarinasta tehdään peli. Otetaan avuksi noppa ja pelimerkki. Arvotaan tarinan aihe ja päähahmo. Tarinan aloittaa yksi henkilö, joka kerrottuaan tarinaa eteenpäin heittää noppaa ja siirtää pelimerkin kuvaan, josta haluaa seuraavan jatkavan. Näin edetään sovitun ajan verran, kunnes tarina tulee päättää lopetukseen. Osa kuvista voidaan myös jännityksen lisäämiseksi peittää vaikkapa maitopurkin korkeilla.
  • Aikuinen kertoo lapselle tarinan niin, että lapsi päättää mihin kuvaan aina edetään.
  • Tarinakarttaa voi yksinkertaistaa leikkaamalla sitä pienemmäksi ja vähentämällä näin kuvaympyröiden määrää, jos kertoja ei vielä jaksa tehdä isoa karttaa.

Tarinoiden kertomisen tueksi on saatavilla monenlaisia mielikuvitusta kutkuttavia välineitä. Meidän kertojat ovat innostuneet tarinanopista sekä pussisaduista, jossa kangaspussista nostettu esine kuljettaa itse keksittyä tarinaa, jonka päähahmo on valmiina, eteenpäin. Myös lastenkirjoista löytyy erilaisia kerrontaa tukevia teoksia, oman hyllyn suosikki pikkuväelle on Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (L.Mäkinen, A.Suvanto, S.Ukkola, PS-kustannus 2017), jossa lapsi saa itse kertoa kuinka kuvien tarina etenee Iitun ja Eetun ihan tavallisessa arjessa. Tarinankerrontaa voi tukea tietysti myös saduttamalla, tai käyttämällä erilaisia kuvakortteja. Ja hyvin usein, kun oikein tarkasti kuuntelee, voi huomata kuinka leikki on tarinankerrontaa parhaimmillaan…

Tästä alta voit ladata tarinakartan tulostuspohjan, joko valmiiksi kuvitettuna tai tyhjänä kekseliästä tarinaniskijää varten.

tarinakartta, tyhjäLataa
tarinakartta, kuvitettuLataa

Julkaistu

Sekoa syksyn väripalettiin

Murrettujen sävyjen sekoittaminen on ehkä haastavinta. Lohdullista on, että kaikkiin sävyihin pitäisi riittää ne kuusi värinappia, jotka kouluajoilta jo muistetaan: Siniset preussi ja ultramariini, punaiset karmiini ja sinooperi sekä keltaiset kadmium ja kromi. Jokaisesta väristä siis kylmä ja lämmin muoto, joiden keskinäisiä suhteita ja sävyjä oppii parhaiten tuntemaan vain sekoittamalla niitä keskenään.

Kuvan lehdet on teipattu kevyesti maalarinteipillä paperiin.

Juuri nyt maahan satelee värejä puiden latvoista. Siksi haastankin lukijani sukeltamaan murrettuun sävymaailmaan: Etsi maasta kymmenkunta kiehtovan väristä syksyistä asiaa, teippaa ne paperille ja maalaa sävyt niin identtisenä kuin pystyt! Ei ole muuten helppoa, mutta kiinnostavaa, hauskaa ja meditatiivista. Tämän voi tehdä myös yhdessä toisen kanssa: Etsikää luontoelementit toinen toisellenne, haastakaa luovaa kaveria ja opetelkaa yhdessä.

Värien sekoittelussa voi unohtaa muodon ja tarkan mallinmukaisen piirustuksen, nyt etsitään vain sävyjä.
Tähän syksyiseen väritehtävään voi valita lehtiä osaamisen mukaan: Tasaväristen lehtien sävyjen sekoittaminen on helpompaa kuin moniväristen jäljittely.
Oli hauskaa ja hankalaa, sopivaa puuhaa näin sadepäivänä.
Julkaistu

Keveitä kiviä taskut täynnä

Pidän kovasti kivistä. Varsinkin sellaisista, joita maa ja jää on hionut pyöreiksi. On kiehtovaa ajatella kuinka syvältä ne ovat nousseet, missä ne ovat maankuoren mukana kulkeneet ja kuinka kauan. Kuvitella, että kävelemme täällä pohjolassa tarunhohtoisesti nimetyn Fennoskandian kilven päällä, ja sen vanhimmat kerrokset vievät tuhansien miljoonien vuosien taakse. Haluaisin ajatella, että kivissä on hiljaista viisautta ajoilta, jolloin ihminen oli vasta tuikkeena kaitselmuksen mielikuvituksessa, tai kuinka kukin syntyhistoriaamme haluaakaan mieltää.

Suhteeni kiviin on saanut sellaisen piirteen, että nappaan niitä mukaan taskuihini. Jos käyn uudessa paikassa, pieni kivi on hyvä matkamuisto. Jokaisella alueella on omat sävynsä ja eroavaisuutensa kivilajeissaan. Joskus taas kivi vain näyttää siltä, että se haluaisi asettua käteeni.

Kun kiviä lähtee tuunaamaan, voi Latvarellin hengessä unohtaa kaikki säännöt ja edetä sellaiseen suuntaan, mikä itsestä tuntuu oikealta. Apuna voi kuitenkin käyttää suurisilmäistä parsinneulaa. Vyötetty kivi on kädessä ikivanha, pehmeä ja lämmin, oikea luonnon varamummo!

Törmäsin joskus Pinterestissä termiin “serenity stones”. Ajatus tyyneyden kivistä puhuttelee ja kiehtoo. Omat taskukiveni ovat tyyneyden kiviä, jotka kantavat jokainen sisuksissaan omaa tarinaansa. Kivet ovat kuin pieniä palasia hyvistä hetkistä, jotka palaavat elävästi mieleen fyysisesti kosketeltavan muiston kautta.

Kun kiviä on kertynyt riittävän kokoinen kasa, ei enää oikein muista mikä tuli mistäkin. Silloin niille voi antaa inhimillisiä piirteitä: piirtää niihin, kirjoittaa, maalata tai tässä tapauksessa punoa ja solmia. En ole mikään käsitöiden mestari, sillä ne vaativat liikaa pikkutarkkuutta ja sääntöjen noudattamista, mutta solmujen vyöttämisessä kivien ympärille syntyi oma luova kuplansa. Ehkäpä kiviin siirtyi näiden punosten myötä hieman minun hätäistä ja pirskahtelevaa viisauttani. Joka tapauksessa, kuljin taas hetken hauskoissa muistoissa siellä Fennoskandian kilvellä.

Kiveen voi punoksen avulla kiinnittää myös jotain muuta, kuten palan ajopuuta, helmen, kukan, simpukan tai muun erityisen viestin, jos kiven haluaa vaikkapa antaa ystävälle.

Julkaistu

Sademaalaus

Sateen ropina on kiehtovaa. Kuvitella, että sellainen taivaalla lipuva pehmeä höttönen osaa varistella päällemme tasaisia pisaroita rytmikkäällä rummutuksella. Tämä sateen laulu alkaa vaan soimaan monesti juuri väärällä hetkellä. Sademaalauksen historia on sellainen.

Kaunis auringonpaisteinen viikonloppu erään ohjattavan lapsiporukan kanssa kumoutuikin klassisemmalla kesäkelillä: kaatosateella. Mutta emme tietenkään antaneet sen lannistaa, emmehän me! Vaan aivan uskomattomalla innolla lapset kirmasivat kaatosateen piestäväksi mustekuppien ja paperien kanssa antaen koiranilmallekin mahdollisuuden.

Sateen kuvioita voi värjätä varovasti käyttäen mustetta tai esimerkiksi akvarelleja. Kuvassa käytössä on Indian ink -tyyppinen muste.

Ohjeistus oli selkeä: Anna sateen pudotella vettä paperillesi, levitä mustetta sadepisaroiden tekemiin kuvioihin ja katso mitä tapahtuu! Jokainen teki tyylillään: hennosti, rajusti, puuskissa, varovasti, herkästi, päättäväisesti – aivan kuten sade.

Valmista sademaalattua paperia voi jatkaa vaikkapa yksinkertaiseksi eläinhahmoksi maalaten silhuetin taustan musteella tai maalilla. Tässä kuvassa märkä kissa.
Julkaistu

Akvarellista Latvarelliin

Tarina siitä mitä tapahtui, kun nainen laittoi kumpparit jalkaan ja lähti metsään.

Kahdeksan vuotta sitten suljin moottoritien äänet ja hissinovet. Asetuin paikkaan, jossa suurinta meteliä pitää ruisrääkkä. Ja sekin vain heinäkuussa, tammikuussa voisit kuulla jääpuikon kilahduksenkin. Pakkasin mukaan tärkeimmät: perheen ja pensselin. Mutta elämän realiteeteissa toinen niistä tuntui aina olevan toisen tiellä, joten sujautin jalkaani joka naisen klassikkojalkineet kumisaappaat ja lähdin metsään.

Oletko koskaan lähtenyt metsään silloin, kun päätäsi kiristää viiden tunnin yöunien vanne ja omaa tilaa tuntuu löytyvän tasan tarkkaan sen verran kuin puseron ja ihon väliin jää tyhjää tilaa? Minä lähdin, monta kertaa. Aikani kuljeskeltuani kiltisti polkuja pitkin tuumasin aika radikaalin mietteen: Mitäpä jos astuisinkin polulta syrjään ja istuisin mättäälle? Ja minäpä istuin. Istuin sittenkin vaikka kuvittelin kyykäärmeen kippurallaan kannon sisälle ja keltiäiset vipeltämään nilkoissani. Koskaan en kylläkään ole kuusimetsässä kyyhyn törmännyt, varmaan kiipeilivät silloin laumoina puissa.

Metsässä huomasin kaksi asiaa. Luonnon äänien täyttämä hiljaisuus on musiikkia mielelle, jonka sisälle näinä mielikuvien ja vilauksien aikoina kaadetaan jatkuvalla syötöllä ärsykkeitä. Huomasin myös sen, kuinka hidas ja hiljainen siinä ympärilläni teki tilaa havainnoille: Metsä on täynnä maailmoja, pieniä ja suuria. Nämä maailmat avautuvat kaikille aisteille, jos tohtii vaikkapa epäkorrektisti kyykistyä tekemään lähempää tuttavuutta. Arjen kiireet alkavat kummasti kutistua suuremman äärellä.

Eräänä päivänä otin mukaani toisen niistä tärkeistä: pensselin. Ja siinä, käydessäni vuoropuhelua metsän, maalauksen ja hiljaa olemisen kanssa, syntyi kummallinen ympyrä; silmän ja käden yhteistyö poimi maastosta merkkejä paperille, mutta samalla mieli tyhjentyi ja otti vastaan ympäröivän luonnon. Silloin syntyi ajatus Latvarellista.

Luonnossa on tilaa: Istua ikiaikaisessa ympäristössä, antaa kiireen juosta rauhassa ohi. Metsä saattaa houkutella kunnollista ihmistä kaikenlaisiin hupsutuksiin, mutta itse uskon siihen, että se kyllä tietää. Lähde mukaan käyskentelemään luovan luonnon poluille, lukijana tai omin saappain.

Kirjoittaja Pauliina Hautala toteuttaa luonnosta voimansa ammentavia taidehetkiä yhteisöille, yksityisille ja erityisryhmille kuvataiteilijan ja sosionomin ammattitaidolla, Green Care -ajattelua hyödyntäen.

Palvelun tarjoaa WordPress