Metsänkävijän arvailukartta

Jonka jälkeen kaikki tietävät syökö karhu kanttarelleja

Jokainen perhe on luonnon kokijana erilainen. Luontoympäristöt tarkentuvat ja hahmottuvat aina vähän tutummiksi, kun niissä vieraillaan. Ensin lapsi sanoo marja. Seuraavalla kerralla toteaa, että mustikka. Kohta hän osaakin jo havaita, että tämähän on raaka. Pian todeta pikkusiskolle, että ei saa syödä sudenmarjaa, vaikka se näyttääkin mustikalta. Supikoiran kakassakin näkyy mustikoita. Mustikalla on myös lehdet ja varpu. Mustikka kasvaa hitaasti, sitä ei saa repiä ja riipiä irti maasta. Tieto kehittyy monella tasolla yhtä aikaa ja silmät avautuvat tälle ihmeelliselle planeetalle, jolla saamme tallustaa.

Luontoon liittyvä kokemus ja tieto on pienen kulkijan kasvussa tärkeää. On niin monta asiaa, jotka jaamme yhdessä luonnon kanssa. Onkin kummallinen ajatus, että ihmiset olisivat jotenkin erillinen osa tästä muusta kasvustosta, vaikka elämäntapamme vievätkin monet pois poluilta ja kärpästen surinasta. Kasvit ja eläimet ovat kuitenkin olleet täällä paljon kauemmin kuin ihmiset. Tapojamme vertaillessa tällainen keski-ikäistyvä käpy vähän miettii, että kumpi vetää lopulta pidemmän korren.

Mutta nyt katse kohti arvailukarttaa. Tiedän, että aika moni lasten kanssa touhuava raskaan työn tai arjen raataja potee kroonista vaivaa nimeltä maitopurkin korkkien hamstraus määrittelemätöntä tarvetta varten. Tänään saatte ottaa hyötykäyttöön ainakin 12-15 korkkia! Latvarellin kivi vieri alas leikkimielisyyden mäkeä ja tuotti ulkoilijoiden iloksi Metsänkävijän arvuuttelukartan, jonka avulla taas tiedetään vähän enemmän luonnosta.

Kartta koostuu kolmesta sivusta. Ensimmäinen sivu on seikkailijoille. Siinä on kuvasymboleja ja niiden jokaisen päälle pitäisi etsiä Suuren Seikkailuntulostajan piilottamat korkkiaarteet ja vielä laittaa ne oikeille paikoilleen. Jokaiseen korkkiin liimataan siis kuva (sivulla 3) ja ne piilotetaan. Ideana on yhdistää metsän eläin ja sille sopiva ravinto, mutta mukana on myös kuvia, jotka sopivat poimittaviksi tai varottaviksi. Kartat ovat kuvitettuja, joten seikkailijoilta ei edellytetä lukutaitoa. Mukana on hankalia ja helppoja kuvia, yhteensä tusina kuvapiiloa.

Materiaalit on ihan hyvä ajatus laminoida, päällystää kontaktimuovilla, laittaa muovitaskuihin tai suojata muuten, jos haluaa että ne kestävät useamman seikkailun ajan tai voi antaa eteenpäin. Tämä tietysti on tavoite, ihan kestävä kehitys mielessä. Itsekin aion nämä taskuttaa, kun ovat käyneet nyt kuvauksessa.

Sivulla kaksi on Suuri Tarkistus. Etsinnän jälkeen seikkailijat voivat tarkistaa menivätkö kaikki korkit oikeille paikoilleen. Ja tietysti voi vähän pohdiskella, että mitä ne kuvat esittävät, jos asiaa ei ole karttaan tarkemmin määritelty. Ehdottomasti kannattaa myös vängätä, että kartta huijaa ja on väärässä, näin syntyy loistavia keskusteluja metsäneläinten ruokavalion vaihtelevuudesta.

Sivulla kolme ovat nyt sitten ne vihjeet. Pyöreät kuvat liimataan korkkeihin, mutta ole rauhassa luova sielu ja vaikkapa laminoi! Tai kätke vanhoihin sukkiin. Pieni huumori ei ole koskaan lannistanut kenenkään motivaatiota. Kun vihjekorkit ovat valmiina tulee valinnan paikka: Haluatko vain kätkeä korkit vapaasti rajaamallesi luontoalueelle ja päästää villilauman mellastamaan vai kenties lähettää etsijät yksittäin tai pareina, jolloin toiminta pysyy hieman hallitumpana? Haluatko kenties kätkiessäsi hyödyntää tulosteiden vihjekortteja, ja kätkeä korkit keksimiesi vihjeiden perusteella? Hyviä vihjeitä ovat vaikkapa alueen suurin puu, muurahaispesän lähellä tai kannon päällä. Vihjeet voi piirtää tai kirjoittaa.

Kun nyt kuitenkin mietit, että kuinkahan käy, jos on lumihankea kuin Suomessa tammikuussa 2021, niin suosittelen lisänäkyvyyttä aarteille. Ehkäpä niitä vaarin vanhoja villasukkia. Tärkeää on myös alueen selkeä rajaaminen ja pieni muistilappu itselle, että missäs ne nyt olivatkaan. Pistin sinne korkkikuvien sekaan myös muutaman jekku-korkin: Niihin voit itse keksiä vaikkapa salatehtäviä, jos mukana on lukutaitoisia. Hyvä salatehtävä olisi vaikka “Piilota tämä korkki jonkun taskuun huomaamatta”, lopussa voi sitten kokea taikuutta, jos tekijä on onnistunut.

Nyt mars seikkailuun! Tänne blogin kommentteihin tai Latvarellin Facebookiin/Instagramiin olisi muuten mukava kuulla, että toimivatko ideat ja heräsikö tunteita. Itse kun toimii tutuksi tulleiden pikkuihmisten kanssa, niin osaa ennalta hyvin arvioida kuinka asiat sujuvat ja mihin rima vedetään, mutta toivoisin että Latvarellin luontoideat toimisivat mahdollisimman yleisellä tasolla ja tuottaisivat punaisia poskia useammallekin.

Tästä alta voit ladata kolmisivuisen tulostettavan materiaalin. Muistathan, että kartan kuvitusten tekijänoikeudet ovat Latvarellin omaisuutta, joten ethän hyödynnä materiaaleja kaupallisesti. Yksityiskäyttöön tai ammatilliseen käyttöön: Antaa tulostimen sauhuta!

Tunteet mielessä, välillä pielessä

Metsään menevä tunneleikki pikkuväelle

Viime aikoina meidän talossa ovat olleet tunteet pelissä. Poikkeavan ajan kireys alkaa valua välillä myös pikkuväen mieliin, kun rajoitukset pilaavat syntymäpäiväjuhlia, reissuja ja harrastuksia. Kuusivuotiaskin iski hanskat tiskiin ja ilmoitti, että hänen juhlansa vietetään vasta seuraavana vuonna. Hienosti tämä nuori herra kyllä tiedosti sen katkeruuden määrän, minkä kanssa olisi elettävä koko vuosi, jos olisi saanut pelkät tynkäkekkerit. Kaikesta tästä ei synny hyvä mieli, vaan paha mieli. Tämähän on monen lapsen perusmitta-asteikko, kun tunteita tulkitaan, mutta voisikohan niihin porautua leikin avulla vähän syvemmälle?

Tunnetaidoista puhutaan paljon ja niistä on saatavilla monenlaista arvokasta tietoa sekä käytännön vinkkejä. Niiden opetteleminen yhdessä lapsen kanssa on loppujen lopuksi aika helppoa ja mielekästä, varmasti hyödyllistä ja tärkeää. Meillä tunnetaitojen opettelemisesta on ollut selkeää hyötyä: Lapsi osaa tarkemmin kertoa mikä mieltä painaa ja tulkitsee myös toisten touhuja empaattisemmin. Aikuisetkin saavat oman osansa viiltävistä tunneanalyyseista, yleensä johtopäätöksenä voi vetää, että kaikkien on aika syödä jotain.

Oman olon heilahduksien tunnistaminen kantaa kauas tulevaisuuteen, näin uskon. On hyvä osata huomata, että tämän päivän synkeys ei kestä ikuisesti, mutta myöskään hulvaton hauskuus ei enää jaksa naurattaa, jos sitä on saatavilla aina. Tänään askartelin iloksemme ja käyttöön Latvarellin pienet tunnekortit, jotka voi näppärästi ladata ja tulostaa, sekä leikata korteiksi ja kenties jopa päällystää. Kortit voi ottaa mukaan metsään ja harjoitella metsän eläinten roolien kautta tunteita ja reaktioita. Tämä metsäinen tunneleikki sopii pienille koululaisille, mutta sitä voi muokata myös pienemmille tai isommille sopivaksi.

Metsään on tässä maassa menty aina ylä- ja alamäessä, joten mikä olisikaan parempi miljöö myös lasten opetella tunteita ja niiden ilmentymiä? Metsään menevässä tunneleikissä jokainen lapsi ja aikuinen vetää omalla vuorollaan esiin yhden tunnekortin. Lapsen kanssa luetaan tai tutkaillaan mikä tunne on kyseessä. Kortin nostaja saa kertoa, siinä maisemassa missä ollaan, mihin menisi juuri nyt ja mitä tekemään, jos hän itse olisi eläin, jolla on tuo kyseisen kortin tunne. Esimerkiksi: Jos Poika Pikkarainen nostaisi kortin, jossa olisi tunne ”mietteliäs”, pohtisi hän ensin yhdessä muiden kanssa mitä mietteliäs tarkoittaa, ja sitten Poika menisi paikkaan, jossa hänen mielestään mietteliäs eläin voisi hyvin olla tekemässä…niin mitä?

Helpotuksia, muunnoksia ja lisää haastavuutta:

  • Jos toiminta tuntuu liian abstraktilta, voi mukaan ottaa vaikkapa pehmolelun, jonka lapsi laittaa maisemaan tunnetilan mukaisesti. ”Mihin pupu menee, kun sillä on pelokas olo?” Voi myös kysyä ”Mitäpä luulet, miksi pupu on pelokas?”.
  • Korttien noston yhteydessä nostaja voi päättää mikä eläin hän mielestään on kyseiseen tunnetilaan liittyen.
  • Mukaan voi ottaa pussillisen muovieläimiä ja tunnekortin nostajalle nostetaan myös eläin, jolloin hän saa tarinallistaa tunnetta enemmän. Mihin menisi vaikkapa iloinen tiikeri metsässä ja mitä touhuamaan?
  • Isommat osallistujat voivat etsiä metsästä paikkaa, johon hän itse ihmisenä menisi, kun kokisi kortin tunnetta.
  • Korteille voi myös etsiä metsästä luontosymboleja. Mikä luonnonelementti kuvastaa kenellekin pettymystä tai väsymystä? Aika haastavaa, mutta saattaa nostaa esiin hyviä keskusteluja.
  • Lapset voivat myös näytellä eläinten rooleja: Toiset nimeävät nostajalle eläinhahmon ja tämä näyttelee piilossa nostamansa tunnetilan sanoin ja elein, muut arvuuttelevat mikä tunne on kyseessä.

Tästä alta löydät ladattavat tiedostot tätä tunneleikkiä varten. Voit valita otatko valmiiksi kuvitetun tunnekorttipohjan vai tyhjät kortit, joihin joku taituri saa itse piirtää tunneilmeet. Muistathan, että kuvitukset ovat Latvarellin omaisuutta etkä voi ottaa niitä kaupalliseen käyttöön. Omaan yksityiskäyttöön tai ammatilliseen käyttöön kortteja voi tulostella kaikessa rauhassa.

Iloista päivää kaikille! Tai sittenkin riehakasta, touhukasta tai virkeää. Ehkäpä reipasta, hullunkurista, haltioitunutta tai ihan perusjeesmenoa.

Pimeän pojat ja tytöt

Marraskuu merkitsee pimeyttä ja seikkailua. Oletko uskaltanut hiippailemaan pimeään pikkuväen kanssa tänä syksynä? Monesti synkän vuoden ajan tummuus jyrää meidät väsyttävällä hämärällään, mutta pimeydellä on myös se toinen puoli: Jännittävyys, erilaisuus ja aivan ilmaiseksi koettava kotimainen eksotiikka. Tänään ajattelin siis heittää ilmoille idean pimeässä tehtävästä metsäretkestä lasten kanssa. Sellainen vaatii vähän suunnittelua, mutta saattaa olla seikkailuista suurin.

Pimeä metsä ei ole se helpoin paikka ulkoilla. Pimeys sekoittaa suuntavaistoa, etäisyyksien tajua ja maastoa on hankalampi hahmottaa. Valitse siis turvallinen ja tuttu maaperä, sekä alkuun ainakin tarpeeksi lyhyt matka. Helpoin tapa merkitä reittiä on heijastimilla polutettu reitti: Yhdeltä heijastimelta voi taskulampun avulla etsiä seuraavan ja edetä reittiä pitkin. Otsalamput eivät aina valaise suoraa valokeilaa, joten se perinteinen taskulamppu on pienelle käyttäjälle helpoin valaisija. Otsalamppu voi toki olla lisänä päässä niin näkee paremmin kivet ja kannot. Pimeän seikkailu lataa lapset suurella jännityksellä, pienimmät jopa pelolla ja turhautumisella, joten kannattaa ottaa rauhallinen asenne ja pienet porukat. Kilpajuoksussa ei aina ehdi huomata kaikkea mielenkiintoista.

Suunnittele seikkailun reitti jo valoisaan aikaan, pimeässä aikuinenkin menee pyörälle päästään. Reitti on hyvä merkitä heijastimilla. Hyväksi tavaksi olen havainnut jätesäkistä leikatut suikaleet, joihin kiinnitetään heijastinteipillä kuvioita. Suikaleet saa sidottua kätevästi puunrunkoihin ja ne pysyvät oikeassa suunnassa. Teipin kuviot voin suunnitella myös tarkoittamaan jotain jännää, ehkäpä kirjaimista muodostuu sana? Tarkista heijastimen suunta aina edelliseltä nauhalta, jotta reittiä näkyy hyvin ja sitä on helppo seurata.
Riittävät valot ja heijastimet tuovat turvallisuudentunnetta. Pienet kulkijat tahtovat varmasti mennä aikuisen kädessä, isommat juoksevat jo niin lujaa että pitää vähän toppuutella. Lapsille voi näyttää vanhanajan lamppuleikkejä, kuten höyryn hönkäilyjä valokeilaan tai irvistelyä lampun loisteessa. Klassikko on myös oman käden läpivalaisu, jolloin iho hehkuu oranssina.

Kun metsään sitten hiippaillaan, on sieltä hauska löytää kaikenlaista kätkettyä. Tässä on muutama ajatuksenpoikanen siitä, mitä polun varrelle voi kätkeä. Kätköt kannattaa merkata esimerkiksi led-kynttilöillä tai eri värisillä heijastinteipeillä.

  • Heijastinteipit voivat olla kirjaimien muodossa, jolloin lapset ratkaisevat sana-arvoitusta.
  • Rastille voi piilottaa maalatun kiven, hatun tai kattilan, jonka alta löytyy yllätys. Mieti tarvitseeko sen hoksaaminen sanallista vihjettä tai heijastinteipistä tehtyä nuolimerkkiä.
  • Kynttilä, tulitikut ja sädetikut ovat hauska yllätys, mutta tarvitsevat aikuisen johtamaan toimintaa. Joku voi sytyttää kynttilän ja viileässä ilmassa tehdyt sädetikun säihkyvät kuviot näyttävät upeilta. Täytyy vaan muistaa hoitaa roskat pois ja huolehtia paloturvallisuudesta. Tämän saman asian voi toteuttaa myös valokepeillä, joita saa askarteluliikkeistä.
  • Aistit terästäytyvät, kun silmät eivät hallitse. Rastilla voi olla jotain haisteltavaa, maisteltavaa tai tunnusteltavaa.
  • Varjoteatterin muotoon viritelty ”arvaa mikä” -leikki onnistuu pimeällä. Viritä puiden väliin valkoinen kangas tai paperi, kehykseen kiinnitettyä paperia voi myös aikuinen pitää ilmassa esityksen ajan. Lapsen otsalamppu toimii valonlähteenä paperin läpi, toiselta puolelta muut voivat arvailla millaisia luonnonelementtejä (käpyjä, oksia) tai annettuja asioita (muovieläimiä, kodin tavaroita) arvuuttelija näyttää.
  • Pimeässä möllöttely on harvinaista herkkua. Jollain rastilla voidaan olla vaikka käsi kädessä hiljaa paikallaan ja sammuttaa kaikki valot hetkeksi. Pimeää voi katsella ja kuunnella niin kauan kuin porukka pysyy rauhallisena ja pelottomana.
  • Pimeältä rastilta voi lähteä myös lanka, jota osallistujien tulee seurata ilman valoja. Lankasokkelon päässä voi olla vaikkapa kilistyskello tai aikuinen, mistä tietää että reitti on selvä ja valon voi taas sytyttää.
  • Rastilta voi löytyä suljettu pahvilaatikko, jonka kyljessä on reikä. Pahvilaatikon sisälle on kätketty pimeässä fosforin avulla hohtava ötökkä, tähti tai mitä löytyykään. Rastilla lapsen tulee ensin laittaa lamppu koloon ja herätellä otuksen hehku, sitten koloon saa kurkistaa.
Rasteille laitettuja led-kynttilöitä, jos sellaisia käyttää, voi elävöittää eri värisillä tuikkulyhdyillä. Muovikalvosta myös taskulamput voivat saada uusia väristyttäviä värityksiä.

Pimeän seikkailun tarjoaa meille mahtava marraskuu. Led-tuikkujen liekit houkuttelevat vielä viimeisiä ötököitä ja metsä on pimeydessäänkin levollinen. Myös aikuinen saattaa havahtua pimeässä metsässä johonkin jo unohtamaansa: Kaikki ei olekaan niin selkeää, rasahdukset kuuluvat suurempina ja jännitys nousee jostain olemisemme juurilta mieleen asti. Nyt ulos pimeään, suunnitellusti ja turvallisesti, niin siitä voi syntyä suuri seikkailu!

Kirjanpainajien jäljillä

Oletko koskaan napannut käsiisi halkoliiterissä vähän elähtäneemmän havupuun kaarnaa? Oletko koskaan kurkistanut kaarnan helman alle ja nähnyt siellä labyrinttien kirjon, jota erilaiset puuntuhoojien toukat ovat nakerrelleet uskomattomalla esteettisellä silmällä? Olen jäänyt koukkuun näihin kaarnakuoriaisten toukkien tekemiin kuvioihin. Tiesitkö, että puun ja kuoren välissä on sellaisia huoneita, kuten pariutumiskammioita, emokäytäviä ja toukkakäytäviä? Tällä kertaa koitin tallentaa näitä kuvioita paperille. Menestys oli ehkä vaihteleva, mutta tärkeintä oli matka julmettujen nakertajien poluille.

Tähän hommaan lähtiessäsi tarvitset seuraavaa: elähtäneitä kuusiklapeja, joista etsiä kaarnanpalasia, tai vaihtoehtoisesti kaatuneen kuusipuun, josta sinulla on lupa käydä etsimässä toukkien nakertamaa kaarnaa. Ota myös selvää erilaisista kuusentuholaisista, jotka siellä ovat aterioineet, niin etsimisretki muuttuu tutkimusmatkaksi. Lisäksi tarvitset jonkin verran ennakointia, paperia, sudin tai töpöttimen, vettä ja akryylimaalia tai muuta painoväriä. Itse en ollut kovin pedantti, annoin mennä akryylivärillä vaan, koska Latvarellin ideat yritetään pitää kaikille lähestyttävinä. Viimeisenä tarvitset jatkojalostusidean, tässä kirjoituksessa esittelen pari esimerkkiä.

Vanhat metsämme kuhisevat elämää aivan eri lailla kuin hoidetut talousmetsät. Iso kiitos tästä kuuluu juurikin lahopuille, joiden sisuksissa vipeltää monenlaista eläjää. Vanhan kuusimetsän sienilajeista jopa kolmannes elää vain lahopuussa, loput sitten maassa perinteisempään tapaan. Voisi siis arkilogiikalla todeta, että metsä voi paremmin samoilla pelisäännöillä kuin ihmiskuntakin: Kaikki sukupolvet saman taivaan alla yhteydessä toisiinsa, ja kaikki erilaiset hemmot rikastuttamassa toistensa elinpiiriä. Hyvää tietoa metsistä ja ympäristöstä löytyy Luonnonvarakeskukselta www.luke.fi. Luke-maan!

Kun olet löytänyt mahtavat kaarnanpalaset, jotka hädin tuskin pysyvät hyppysissä, kun niissä tuntuu vieläkin niin kihisevän elämää, voit aloittaa työn laittamassa ne likoamaan veteen pariksi tunniksi. Liotuksen tarkoituksena on tehdä kaarnasta taipuisaa, jotta saat palaset oikenemaan suoriksi painamista varten. Liotuksen jälkeen laita kaarnat parin levyn väliin puristumaan, omani unohtuivat kuistin pöydälle pariksi päiväksi, painona levyjen päällä oli vielä kivi. Päiväkin olisi varmasti riittänyt.

Painovaiheessa kaarnojen päälle töpötetään tai levitetään hellästi sudilla hieman ohennettua akryyliväriä, varo runnomasta käytäviä rikki. Sanoisin, että noin jugurtin paksuinen väriseos on hyvää. Liian tahmea maali ei painaudu paperiin käsipelillä ja liian ohut maali sotkee kaikki kuviot. Kaarna on painomuottina sen verran eläväinen, että ei kannata ajatella tekevänsä täydellisyyksiä, vaan ennemminkin hauskoja yllätyksiä.

Painotuotosten kuivuttua koittaa hauskin hetki: Mitä näistä voisi jatkojalostaa? Kuvat muistuttivat mielestäni heti karttakuvia, ja etenkin lasten kanssa näistä saisi mitä hauskimpia seikkailukarttoja rosvoineen ja ryöväreineen. Kaarnakuvioiden syövereihin sai myös piirrettyä pieniä sarjakuvamaisia hahmoja huutelemaan. Värejä lisäämällä kuviin saa kerroksellisuutta ja hauskaa tunnelmaa, oma värityskuvani toimikin suorastaan meditatiivisenä värikarttana. Olen aina ollut viivojen ylivärittäjä ja tuskastunut värityskuvien pakkopullan äärellä, samoja tunteita läpikäyvät nyt omat lapseni. Mutta tämän painokuvan värityksessä oli aitoa autonomiaa ja tulkinnanvaraa, eikä epäonnistumisen mahdollisuuksia juuri ollut. Ihan paras värityskuva siis.

Suloiset myrkynmetsästäjät – tunnistustehtävä lapsille

Kun minä olin pieni, ei ollut kuin kolmenlaisia marjoja: mustikat, vadelmat ja puolukat. No toki hillot ja mehut päälle, mutta sen sortin marjat tulivat pulloissa tai purnukoissa. Nykyajan lapsella onkin jo paljon enemmän vaihtoehtoja. Löytyy keltaista vadelmaa, kuukausimansikkaa, hunajamarjaa, viherherukkaa, suklaakirsikkaa, tyrniä ja vaikka mitä sekä eksoottiset gojit päälle. Aika harva lapsi kuitenkaan enää osallistuu yhtä tiiviisti marjojen nyppimiseen kuin me 80-luvulla syntyneet emalimukilapsoset, joiden piti vielä ala-asteella kiikuttaa puolukoita koulun keittiölle puuropäiviä varten.

Ennen suureen kuvien metsästykseen lähtemistä on hyvä harjoitella lasten kanssa tarkennusta, jotta kärpässienet eivät päädy sienisalaattiin. Puhelimessa on ehkä fiksua jättää myös äänet päälle, jos sattuu käymään niin, että älylaite ei osaa itse kävellä pois metsiköstä.

Oman ruokansa kasvattaminen tai poimiminen opettaa valtavasti lasta ja aikuista. Kun tuntikausia tuijottelee ravintonsa lähdettä vuodesta toiseen, oppii sen nyanssit ja erottaa helposti väärän lajin tai pilalle menneen sadon. Mutta koska kaikki eivät voi kasvaa yhdessä sapuskansa kanssa, on tärkeää harjoitella tunnistamaan myrkyllisiä lajeja ympäristössämme. Lapsilla varsinkin kokeilunhalu tai innostus saattaa joskus voittaa varoituksen sanan äänen.

Ajatus myrkynmetsästyksestä valokuvan keinoin pulpahti mieleeni kun yhtenä päivänä tuijottelin sudenmarjaa, tuota pensasmustikan identtistä kaksosta. Tässä ympäristöä hahmottavassa valokuvanmetsästyksessä on tarkoituksena ottaa valokuva kaikista oman ulkoilupaikan myrkyllisistä kasveista, sienistä ja marjoista. Lopussa jokainen kuvaaja voi esitellä myrkyllisten asioiden galleriansa ja yhdessä kirjoista tutkien voidaan tunnistaa lajit ja niiden todellinen vaarallisuus.

Tässä hommassa otollisin aika on juuri nyt, kun metsässä on marjojen ja sienien väriloisto. Lapsilla on myös tuoreessa mielessä käsihygienia ja turvaväli – käteviä taitoja myös vaikkapa kielonmarjojen kanssa.

Tehtävä sopii pienistä koululaisista ylöspäin, sillä puhelimen kameran hallinnan pitäisi olla sellaista, että tarkennus jo sujuu. Puhelimen tallessa pitäminen pusikoissa onkin sitten aivan toinen haaste. Tässä valokuvailussa ei tarvitse kilpailla: Ei ole tarkoituksenmukaista etsiä kaikkia Suomen myrkyllisiä sienilajikkeita, vaan nimenomaan hahmottaa ne oman ulkoilualueen petolliset kasvit ja sienet, joiden ei soisi päätyvän lautaselle.

Sienestä kuvat paperille!

Kun kankea kaksijalkainen kohtasi notkean yksijalkaisen.

Syksyn koittaessa metsässä nousee sieniä niin että humina käy. Ihmisen ajatushan lajittelee sienet yleensä karkeasti kahteen pärekoriin: ruskeat ja punaiset. Mutta kun sieniä kyykistyy oikein katsomaan, voi nähdä uskomattoman määrän sävyjä, rakenteita, kiiltoja ja kuultoja sekä muotoja. Sienten piirtäminen onkin hieno tapa havainnoida luonnon monimuotoisuutta. Lisäksi se on aika vaihtelevaa ja virkistävää!

Rouskut sekatekniikalla: Nämä on poimittu paperille nopeana akvarelliluonnoksena, keskittyen kauniin aamupäivän valoihin ja varjoihin. Päälle on lisätty kerroksia puuväreillä. Maukkaampi versio sienisalaatista, sanoisi moni.

Metsään lähtiessä kannattaa napata kainaloon retkipatja, jotta voi istua alas sienien tasolle. Joskus sieni kasvaa kätevästi kannon päällä, mikä helpottaa kankean kaksijalkaisen luomisprosessia. Tarpeen on myös piirustusalusta ja valittu tekniikka, kuten lyijykynä tai vesivärit – nämä ovat aika vaivattomia kavereita metsässä. Tuulinen päivä saattaa pelastaa kärpäsiltä, mutta jos ne muodostuvat ongelmaksi, on meillä onneksi pihojemme kaunistukset nurmikkosienet ja käävät.

Positiivinen limanuljaska. Piirtämisen kohteeksi voi itseään huvittaakseen ottaa sellaisen kohteen, jota lähtökohtaisesti pitää tympeänä tai ällöttävänä. Piirtämällä sellaistakin kohdetta voi havainnoida mielenkiinnolla ja löytää siitä kauneutta.

Aivan viime vuosina ympärilläni arjen ääripäätä suorittavien ihmisten puheisiin on noussut uusi termi: maadoittuminen. Itselläni oli aluksi vaikeuksia saada haltuun tätä sanaa: Se kuulosti vähän turhan henkiseltä ja huopapäähinettä edellyttävältä. Maadoittumisella tarkoitetaan yhteyden luomista oman kehon ja maan välille, toki prosessista tuntuu olevan yhtä monta tulkintaa kuin uskontokuntaa. Tämän yhteyden ylläpito edistää hyvinvointia ja henkistä balanssia, näin ajattelevat maadoittumiseen uskovat. Helpoimmillaan maadoittuminen voi olla vaikkapa kävelyä avojaloin nurmikolla, mutta se voi olla myös meditatiivista tai aisteja ruokkivaa: Luonnon äänille tai tuoksuille antautumista, mikä osaltaan auttaa vahvistamaan yhteyttämme luontoon.

Mätänevä sieni: Elinkaarensa aikana sieni saavuttaa laajan värien kirjon, myös tätä voi havainnoida piirrellessään. Jos sieni ei tule valmiiksi mättäällä, on aivan sallittua jättää se kesken, napata valokuva ja tehdä työ valmiiksi myöhemmin vaikkapa pakurikääpäteekupin äärellä.

Sienien piirtelyn prosessi yhdistyy vahvasti ajatukseen maadoittumisesta: Siinä kuljetaan luontoon, etsitään sieltä kohteita, joihin tuntee yhteyttä ja aivan konkreettisesti istutaan luonnon keskelle meditatiivisen työn äärelle. Piirtäminen on usein meditatiivista, luonnossa tapahtuva piirtely synnyttää tapahtumaan luontosuhdetta käsittelevän tason. Silmän ja käden työ tyhjentää ajatukset kaikesta turhasta ja keho vastaanottaa luonnon läsnäolon. Näidenkin luonnosten parissa kohosi mahtava sieni-flow.

Sienien piirtämisessä voi itse valita lähteekö niitä hahmottelemaan tiukasti havainnon kautta vai leikitteleekö luonnon maailmalla ja luonnostelee jotain villimpää. Valinta on tarkkailijan. Maadoittumisen mahdollisuudesta vielä sananen: Vaikka edelleen koen mielleyhtymän itsestäni maadoittumassa hieman hulvattomana, on sana alkanut maistumaan suussani paremmalta. Luontoyhteyden ja oman luontosuhteen merkityksen tiedostaminen on tärkeää, kutsui sitä millä sanalla tahansa. Onhan se niin, että metsiköissä vietetty laatuaika harvoin alkaa helttaa punoittamaan tai pillikkeistä puristamaan.

Kärpässieni säilyy mielessä aina vaan sadunomaisena ja vaarallisena, se on sienipiirtelyn ikuinen klassikko ja siitä on vaikkapa hyvä aloittaa.

Mustikkabingo pikku marjasuille

Sanotaan, että lapset tunnistavat mielialoja ja imevät kiireisten aikuisten energioita kuin sienet. Tämän tuuman ääressä kehittelin marjaretken oheisviihdykkeeksi Mustikkabingon, joka tukee lapsen tunteiden tunnistamisen taitoja, mielikuvitusta ja sorminäppäryyttä. Hieman isompi bingoaja hoksasi heti mistä oli kysymys: Ihan jo pelkän mustikan olemuksesta voi erotella inhimillisiä piirteitä, tulkita ne tunteiksi tai mielialoiksi. Niinpä hän ihan innostuneena etsi tunteikkaita mustikoita ja tulkitsi niiden luonnetta joskus naamavärkin perusteella, joskus sijainnin tai syödyksi tulemisen kohtalon.

Tässä bingossa uskoimme kierrätyspaperin voimaan ja piirsimme pohjan itse käyttäen teippirullaa ympyrämuottina sekä fonttina perinteikästä käsinkirjoitettua.

Tämä bingo vaatii lukutaitoa tai lukuapua, mutta samanlaisenhan voisi toteuttaa kuvapohjalla. Itse olen herännyt miettimään, että tunnetilojen tulkitseminen pelkän sanavihjeen avulla on tärkeää tämän ajan lapselle. Sanallinen vihje haastaa lasta pohtimaan sanojen merkitystä ja oppimaan tunteista niiden kaikissa vivahteissa. Aikuinen myös näkee, mitä lapsi jo ymmärtää.

Putoamme emojien ilmemaailmaan jo niin varhain, että tunteiden tunnistaminen vaikkapa vain kirjoitetusta tekstistä ei ole yhtä itsestäänselvää kuin ennen. Samalla ihmisten välisessä viestinnässä kaikki muuttuu hassuksi, ironiseksi tai sarkastiseksi vähän liian helposti vakavissakin asioissa. Kuinkahan moni huolestuisi vaikkapa minun hyvinvoinnistani, jos lakkaisin käyttämästä keltaisia hymynaamoja päivittäisissä viesteissäni? Lapsen maailmassa kulkevat tasaisena sähköisenä virtana jo alkuluokilta asti viestit, joiden kirjoitettu sisältö pelkistyy ja asioita korostetaan adjektiivien sijaan kuvilla. Ihmisten välinen vuorovaikutus on jotain ihan muuta kuin yksinkertaisella 90-luvulla ja nyt jos koskaan on lukemisen ja rikkaan kielen syytä pitää pintansa.

Viisivuotias reipas mustikkamies haastoi itsensä sorminäppäryydessä, teki vähän tiukkaa kiikkerällä kivellä, mutta hyvä tuli.

Lapsen tapa tarttua tähän bingoon kertoo ehkä jotain hänen tavastaan nähdä maailmaa, huumorintajustaan tai empaattisuudestaan. 5-vuotiaalle abstraktin ajattelun taso oli hieman hankalaa, joten hän lähti toteuttamaan mustikkabingoa ihan omalla tavallaan: Hän rakenteli ilmeitä ja halusi tehdä niitä myös itse. Hänelle oli myös hyvin tärkeää syödä mustikat palkintona näkemästään vaivasta. 8-vuotias taas heittäytyi hassuttelemaan ja oman mielikuvituksen viihdyttävä voima toimi hyvänä motivoijana, vaikka äiti käski. Hauskaa on huomata, että vaikka maailma muuttuu valmiimmaksi, on mielikuvitus yhä koskematonta maaperää.

8-vuotiaan bingoajan näkemys mustikan sielunmaisemasta.

Voisikohan tästä olla iloa myös aikuiselle? Haastan kokeilemaan. Pieni mielikuvituksen taivuttelu tekee aina hyvää, mustikoiden tarkkailusta puhumattakaan.

Kun kaikki paitsi marjanpoiminta on turhuutta

Olen suurten marjanpoimijoiden sukua. Aina siihen aikaan vuodesta, kun keskikesä taipuu kohti loppuaan ja aamukaste viipyy nurmikolla jo vähän pidempään, alkavat varaston nurkissa olevat tyhjät ämpärit siirtyä näkösälle. Ämpäreitä löytyy perinteisiä kymmenlitraisia mustikoille ja puolukoille, matalampia ja pienempiä helposti muhjuuntuville vadelmille tai aivan erinomaisena vuotena lakoille. Joissain on hyvä sanka polkupyörän sarveen ripustamista varten, toiset taas ovat erityisen värisiä, jotta näkyisivät kankaalla kauas.

Kun mummoni vielä eli, kutsuttiin tätä vuodenaikaa marjassa hyppäämiseksi. Aamuvarhain hypättiin suolle tai kosteaan kuusimetsään ennen mäkärien ja kärpästen ylivaltaa. Keskipäivä pyhitettiin marjapuskille, joiden sato keitettiin kesäkeittiössä kymmeniksi ja kymmeniksi mehupulloiksi. Illalla siivottiin marjoja ja vanhempi polvi muisteli kuinka hauskaa lapsena oli puhdistaa mustikoita tuulessa hulmuavan lakanan päällä. Itse aina välillä tuumiskelin, että mihin se hauskuus katosi, kenties tuntien nyppimiseen, mutta puhtaan kiiltävä sangollinen marjoja on kuin lapsen saaminen: Tuska unohtuu nopeasti.

Viime vuodet ovat olleet kiireisiä. Takapenkki täynnä pieniä ihmettelijöitä ei enää olekaan aivan yksinkertaista ajella paria tuntia lapsuuden takuuvarmoille marjamättäille. Ja mikään ei ole sen vaikeampaa kuin lähteä samoilemaan vieraille konnuille ämpärin kanssa toivoen, että löytäisi sen uuden marjapaikan. Uusi metsä on vieras ja hankala: väärästä kohtaa kuiva ja korkea. Se vaatii vuosien kesytyksen, ennenkuin se avaa ovensa uudelle marjastajalle. Sitkeästi kaikki nämä vuodet marjat ovat uskollisesti kuitenkin löytäneet tiensä pakastimeemme. Vanhempi polvi on kulkenut metsiä ja pitänyt yllä suurten marjastajien ketjua.

Marjankaipuussaan on välillä hauskaa rustailla marjoja paperille. Pyöreillä muodoilla leikkittelyssä on jotain terapeuttista ja ihanan lapsenomaista. Näihin täpliin, läiskiin ja pilkkuihin upotessaan voi samalla tehdä mielikuvamatkaa omille lempipaikoilleen metsän kätköissä.

Tänä kesänä koitti hetki, jolloin pääsin lähtemään mustikkaan ystäväni kanssa. Otin ämpärini, sen värikkään, ja kumisaappaat, ne ehjät, sekä sukumme tottuneilta naisilta opitun varusteista tärkeimmän: vaalean pitkähihaisen puuvillapaidan. Se on kuumalla viileä ja väljyydessään ylivetoinen hyönteisiä vastaan. Päähäni sidoin huivin, aivan kuten mummonikin oli aina tehnyt. Metsä tervehti minua hiljaisuudellaan ja hempeällä huojunnallaan. Korppi selvitteli kurkkuaan jossain kauempana. Hiljakseen mustikat ropisivat ämpäriin ja keho toisti liikesarjaa, joka oli kuin vanha tuttu. Marjassa hypättiin jälleen.

Illalla ennen nukahtamista, kun suljin silmäni, tanssivat hetken aikaa luomien sisäpinnoilla iloiset mehukkaat mustikat.

Akvarellista Latvarelliin

Tarina siitä mitä tapahtui, kun nainen laittoi kumpparit jalkaan ja lähti metsään.

Kahdeksan vuotta sitten suljin moottoritien äänet ja hissinovet. Asetuin paikkaan, jossa suurinta meteliä pitää ruisrääkkä. Ja sekin vain heinäkuussa, tammikuussa voisit kuulla jääpuikon kilahduksenkin. Pakkasin mukaan tärkeimmät: perheen ja pensselin. Mutta elämän realiteeteissa toinen niistä tuntui aina olevan toisen tiellä, joten sujautin jalkaani joka naisen klassikkojalkineet kumisaappaat ja lähdin metsään.

Oletko koskaan lähtenyt metsään silloin, kun päätäsi kiristää viiden tunnin yöunien vanne ja omaa tilaa tuntuu löytyvän tasan tarkkaan sen verran kuin puseron ja ihon väliin jää tyhjää tilaa? Minä lähdin, monta kertaa. Aikani kuljeskeltuani kiltisti polkuja pitkin tuumasin aika radikaalin mietteen: Mitäpä jos astuisinkin polulta syrjään ja istuisin mättäälle? Ja minäpä istuin. Istuin sittenkin vaikka kuvittelin kyykäärmeen kippurallaan kannon sisälle ja keltiäiset vipeltämään nilkoissani. Koskaan en kylläkään ole kuusimetsässä kyyhyn törmännyt, varmaan kiipeilivät silloin laumoina puissa.

Metsässä huomasin kaksi asiaa. Luonnon äänien täyttämä hiljaisuus on musiikkia mielelle, jonka sisälle näinä mielikuvien ja vilauksien aikoina kaadetaan jatkuvalla syötöllä ärsykkeitä. Huomasin myös sen, kuinka hidas ja hiljainen siinä ympärilläni teki tilaa havainnoille: Metsä on täynnä maailmoja, pieniä ja suuria. Nämä maailmat avautuvat kaikille aisteille, jos tohtii vaikkapa epäkorrektisti kyykistyä tekemään lähempää tuttavuutta. Arjen kiireet alkavat kummasti kutistua suuremman äärellä.

Eräänä päivänä otin mukaani toisen niistä tärkeistä: pensselin. Ja siinä, käydessäni vuoropuhelua metsän, maalauksen ja hiljaa olemisen kanssa, syntyi kummallinen ympyrä; silmän ja käden yhteistyö poimi maastosta merkkejä paperille, mutta samalla mieli tyhjentyi ja otti vastaan ympäröivän luonnon. Silloin syntyi ajatus Latvarellista.

Luonnossa on tilaa: Istua ikiaikaisessa ympäristössä, antaa kiireen juosta rauhassa ohi. Metsä saattaa houkutella kunnollista ihmistä kaikenlaisiin hupsutuksiin, mutta itse uskon siihen, että se kyllä tietää. Lähde mukaan käyskentelemään luovan luonnon poluille, lukijana tai omin saappain.

Kirjoittaja Pauliina Hautala toteuttaa luonnosta voimansa ammentavia taidehetkiä yhteisöille, yksityisille ja erityisryhmille kuvataiteilijan ja sosionomin ammattitaidolla, Green Care -ajattelua hyödyntäen.