Syyllistävä kirjoitus

Meneekö tässä ajassa jotain rikki?

Viime päivinä olen miettinyt ihmisiä, sukuja, elämänlankoja ja omaa historiaani. Olen miettinyt sitä, millaisia itsestäänselvyyksinä pidettyjä velvollisuuksia perheeseen kuuluminen tuo mukanaan. Olen miettinyt sitä, miten kaikki muuttuu.

Kun minä olin lapsi kuului äidinpuolen sukuhaaraan paljon ihmisiä: tätejä, enoa, serkkuja, kaukaa sukua olevia kyläläisiä ja mummo siinä keskellä. Oli itsestäänselvää, että osallistuttiin serkkujen rippijuhliin ja ylioppilaskirjoituksiin, kesällä kirmattiin porukalla mummolan pelloilla ja syötiin savuahventa.

Tässä ajassa ihmisiin on kasvanut valinta: Enää suvun yhteiset tapaamiset eivät olekaan itsestäänselvyys, jonka väliin voi tunkea vain sairaus tai työ, vaan jokainen voi päättää omalta kohdaltaan haluaako ajella jakamaan elämäänsä menneiden aikojen liitoskohtiensa kanssa. Haluaako jatkaa vanhoja polkuja, vai talloa omaansa?

Tässä ajassa ihmisiin on kasvanut valinta.

Itse mietin, että yksilöllisyyden ajassa on jo pitkään korostunut se, että jokainen etsii omia hengenheimolaisiaan, henkisiä turvaihmisiään ja perhesidoksia tärkeämmiksi muuttuvat ystävät ja sielunsiskot. Mutta onko tässä kääntöpuoli? Jäävätkö yhä useammat yksin etenkin iän karttuessa, kun suvun tehtävä ei enää ole auttaa ja kannatella? Viitsiikö kukaan enää vaivautua, jos palkinto on vain laimea jutustelu ja puuduttava ajomatka?

Minulle sukuhistoria on samantapainen asia kuin luontosuhde: Olemme osa luonnon jatkumoa ja ihmisten jatkumoa, oman historiamme kautta ymmärrämme toimintaamme ja meidän on helpompi löytää paikkamme maailmassa kun huomaamme ihmisissä sukupolvien takana samoja kipupisteitä tai kiinnostuksen kohteita kuin itsessämme. Itse olen vielä oppijan asemassa ja sukuun kuuluminen lisää yhteenkuuluvuutta vanhoihin tapoihin, paikkoihin, arvoihin ja kytkee myös lapseni historian polkuun. Sukuni on Etelä-Pohjanmaalta, joten tekoja lasketaan enemmän kuin sanoja.

Oman historiamme kautta ymmärrämme toimintaamme ja meidän on helpompi löytää paikkamme maailmassa.

Mutta entäpä ne suvun vanhimman polven edustajat? Mitä he ajattelevat, kun heidän vaalimansa sukukeskeinen elämäntapa leviää pirstaleiksi ja yhteensaattaminen vaatii syyllistämistä ja vetoamista? Mitä siellä takana on? Voiko siellä asua pelko? Pelko siitä, että lapset ja lapsenlapset unohtavat sen, mistä he ovat tulleet, millä poluilla heidän äitinsä poimivat kukkia, millaisesta köyhyydestä mummot rakensivat riittävän hyvää elämää, millaiset ajat opettivat selviytymään sekä lopulta pelko siitä, että unohtamalla juuret unohdetaan myös ihmiset, sekä menneet että elävät.

Tähän pelkoon tai huoleen peilaten olen itse sitä mieltä, että on olemassa velvollisuuksia, joiden vältteleminen oikeuttaa syyllistämisen. Ehkäpä syyllisyys itsessään herää vain silloin, jos sen kohde tuntee piston sisällään. Eihän se kärttäminen kaunista ole, eikä ehkä kannustakaan vuosien jälkeen saapumaan sukujuhliin piikiteltäväksi tai laskemisen kohteeksi, että monesko kerta tämä on, mutta lapsissa on tulevaisuus: Me paatuneet emme enää ehkä osaa muuttaa vuorovaikutustapojamme yhtään kauniimmiksi, mutta uudet serkut ja pikkuserkut osaavat yhä muodostaa avoimia ystävyyksiä. Niiden pohjalta sukujen jaetut polut voivat yhä tallautua tavalla, joka vähentää yksinäisyyttä ja tunnetta siitä ettei kuulu mihinkään.

Pakko ja sen mahdollisuudet

Koronan ajasta on vaikea kirjoittaa. Se on aivan liian läsnä ankeuttamassa arkeamme ja pelottelemassa piikeillään. Tietoa on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän.

Kaikki on muuttunut niistä ajoista kun itse olin lapsi. Perheen saamisen myötä aikaa tarkastelee sukupolvien sykleissä. Maailma näyttäytyy hyvin eri valossa tämän päivän lapsille kuin 80-luvun tenaville. Myös koronan aika on laittanut oman ympäristön uuteen valoon. Saavutetuista eduista ei haluaisi tinkiä, mutta tämän päivän maailma asettaa eteemme jotain sellaista, mikä isoäideillemme oli tuttua: pakon.

Pakko on kuivaa känttyä, kun on kasvanut oman sukupolveni maailmassa. Meillä on ollut vapaus valita ja seurata toiveitamme, meillä on ollut lupa ja kannustus tutkia minäämme ja rakentaa itsetuntoamme individualistisessa ympäristössä. Matkallamme oman elämän loistokkuuteen olemme karistaneet muuttokuormastamme hankalat ihmissuhteet ja epämuodikkaat räsymatot.

Latvarelli: Hirvi

Lastemme maailma etenee yksilöllisessä jatkumossa, mutta siihen on kehittynyt jotain muutakin: Yhä varhaisemmassa vaiheessa huomatut lahjakkuudet ja niiden harjaannuttaminen. Lapsemme harrastavat, ovat kiinnostuneita ja sitoutuvat paljon muuhunkin kuin koulunkäyntiin jo ihan pienestä pitäen. Tätä olen miettinyt paljon, sillä omat lapseni harrastavat hyvin vähän jo maantieteellisistä syistä, että pitäisikö minunkin entistä tarkemmin havainnoida heidän erityisiä kykyjään ja auttaa hiomaan ne huippuunsa ennenkuin kilpaveikot ja -sisaret kiilaavat kauas edelle.

Koronan aika on vienyt harrastavilta lapsilta paljon jättäen tilalle paljaan arjen. Ja sen arjen tarkastelun valossa omat syrjäseudun mukulani ovat vetäneet pidemmän korren: Heidän elämänsä kiinnostuksen kohteet ovat pysyneet ennallaan monipuolisen luontoympäristön ja luovia virikkeitä tursuavien jemmakaappien turvin. Arjen sisällön vastuu on tässä ajassa yksin perheillä. Kotikuvioissa pyöriessä voisikin hetken miettiä sitä omaa lapsuuttaan, jolloin elinpiirimme olivat luonnostaan suppeammat ja touhut vähemmän tavoitteellisia: Mitkä asiat arjessa silloin tuottivat iloa ja voimaa, voisiko niitä tuoda tähän päivään?

Latvarelli: Korppi

Palaan ajatuksissani taas isoäitien aikaan: Heille yhden koronavuoden rajoitukset olisivat ehkä olleet henkisesti paljon kevyempi selättää, kun ei ollut niitä kaikkia saavutettuja etuja, joista ahdistua. Elämä pyöri luonnostaan kodin töissä ja matkailu oli hyvin vähäistä. Heillä oli ehkä muistissaan myös paljon suuremmat uhraukset kuin meillä. Tämän ajatuksen ei ole tarkoitus vähätellä perheiden sosiaalisia tai taloudellisia ahdinkoja tässä ajassa, tiedän että niitä on paljon, vaan pohtia sitä kuinka koko koronarajoitusten ajassa näkyy maailman nopea kehitys ja yksilön sinnittely sen vauhdin kelkassa.

Isoäideillämme oli kenties myös paremmat mahdollisuudet ottaa haltuun vaikeita tilanteita. Pakko sanana sisälsi tiedon siitä, että jos tämän jättäisi tekemättä voisi talo kylmetä, eläimet kuolla tai työmatka jäädä taittamatta. Omalle sukupolvelleni pakko on paljon venyvämpi käsite. Käsitteitä omaan muottiin venyttelevä sukupolveni sekä rakkaat lapsemme olemme hieman hukassa koronarajoitusten edessä: Suurin osa meistä puree hammasta ja tekee parhaansa, mutta sitten ovat ne oman elämänsä supertähdet, jotka tanssivat yössä suuren joukon yläpuolella. Isoäidit olisivat ehkä tienneet paremmin senkin kuinka heitä lähestyä.

Koronan ajasta on vaikea kirjoittaa. Se on aivan liian läsnä ankeuttamassa arkeamme ja pelottelemassa piikeillään. Tietoa on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Ehkä otamme tästä vaikeasta vuodesta tai parista mukaamme jotain arvokasta: Yksilön vastuun yhteisön hyväksi, yhteisön tuen yksinäisten hyväksi ja aikuisen katseen siirtymisen perhearjen pyörittämisestä sen arjen sisällön laatuun. Lasten vastuuksi jääköön tästä ajasta näkyväksi tuleminen omassa perheessään, leikki ja ulkoilu. He kantavat kapeilla harteillaan aikuisten tympääntyneitä huokailuja, supinoita, uutisten irtosanoja ja käsidesin tuoksua. Ja isoina he muistavat tästä ajasta sen, mitä me heille annamme.

Latvarelli: Karhu