Olemme tässä hurahtaneet aika ajoin tuijottelemaan Instagramissa legovalokuvaajia, nimenomaan niitä sellaisia, jotka rakentavat tyyppejä ja skenaarioita luontoyhteyteen ja saavat aikaan todella hienoja tunnelmia. Kevät tuli, lumi suli ja Lego-ukkelikin saattoi jo sanoa puli puli. Siksi lähdimme kokeilemaan varsin nopealla ja matalalla kynnyksellä legovalokuvausta kotimetsään. Lapset x 3 nappasivat haluamansa keskushenkilöt matkaan kannelliseen rasiaan (!) (arvaatteko miksi huutomerkki?) ja lähtivät vapaasti toteuttamaan itseään pelkästään Instagramista saamiensa visuaalisten tärppien innoittamina.
Tämä oli kyllä innostavaa ja hauskaa puuhaa, sekä leikin että luovuuden että kasvattajan kokeman hyödyllisyyden kautta. Kuvien tapahtumien rakentelu oli innostavaa ja kannusti lapsia kehittämään omaa tarinaansa: kuin itsestään syntyi juonia, jatkotapahtumia ja mielikuvia maaston käytöstä. Visuaalinen maailma muuttui siis tarinallisuudeksi, jonka punaista lankaa rakensi lapsi itse.
Toisena näkökulmana syntyi minäkeskeistä kerrontaa: Tyyppi olikin valokuvien rakentaja itse. Ukkeli meni istumaan kannon päälle, vaeltelemaan vuoristoon ja lämmittelemään saunaan ilta-auringon loisteessa. Tekemään sellaisia asioita, jotka tekisivät hahmon luojankin onnelliseksi. Kuvista syntyi hyvää mieltä, mutta niiden rakentaminen oli hyvin vakava asia, johon ei auttanut aikuisen mennä säätämään omiaan.
Väkisinkin tuli mieleen tässä yhtymäkohdat voimauttavaan valokuvaukseen, jota olen opiskellut aikoja sitten, mutta käyttänyt oppimaani harvakseltaan. Tässäkin oltiin hienossa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa kuvan rakentajan ja valokuvaajan välillä. Legoukkeleiden asettelijat tarkistivat kuvat joka välissä ja pyysivät korjaamaan kuvakulmia, jotta tarina olisi juuri oikeannäköinen ja tuottaisi heille onnistumisen kokemuksen. Jatkossa kokeillaan kyllä kuvan näppäämistä ihan itse, mutta vielä näin kuralätäköiden aikaan en ottanut riskiä kameran kohtalosta. Itse kuvista tuli mielestäni kertovia ja hienoja, mutta tärkeimpänä antina pidän itse kuvan rakentamiseen liittyvän tarinan luomista ja innostusta, joka sai jo suunnittelemaan jatko-osia.
Mukana oli myös se pienin pahnanpohjimmainen, joka rakensi kuviaan leikin kautta, mutta oli hyvin tyytyväinen onnistuessaan luomaan kauniin ja harmonisen kuvan ponien piknikistä. Hänen tarinansa oli vielä päivärytmin ja arkeen kuuluvien rutiinien tarinaa, mutta se oli aika hauskaa seurattavaa kuinka pieni leikki-ikäinenkin osasi rakentaa loogista kuvastoa omasta arjestaan.
Lähtekää tekin kokeilemaan legoilla, muovieläimillä, prinsessoilla tai millä keksittekään. Lämmin suositus!
