Keveitä kiviä taskut täynnä

Pidän kovasti kivistä. Varsinkin sellaisista, joita maa ja jää on hionut pyöreiksi. On kiehtovaa ajatella kuinka syvältä ne ovat nousseet, missä ne ovat maankuoren mukana kulkeneet ja kuinka kauan. Kuvitella, että kävelemme täällä pohjolassa tarunhohtoisesti nimetyn Fennoskandian kilven päällä, ja sen vanhimmat kerrokset vievät tuhansien miljoonien vuosien taakse. Haluaisin ajatella, että kivissä on hiljaista viisautta ajoilta, jolloin ihminen oli vasta tuikkeena kaitselmuksen mielikuvituksessa, tai kuinka kukin syntyhistoriaamme haluaakaan mieltää.

Suhteeni kiviin on saanut sellaisen piirteen, että nappaan niitä mukaan taskuihini. Jos käyn uudessa paikassa, pieni kivi on hyvä matkamuisto. Jokaisella alueella on omat sävynsä ja eroavaisuutensa kivilajeissaan. Joskus taas kivi vain näyttää siltä, että se haluaisi asettua käteeni.

Kun kiviä lähtee tuunaamaan, voi Latvarellin hengessä unohtaa kaikki säännöt ja edetä sellaiseen suuntaan, mikä itsestä tuntuu oikealta. Apuna voi kuitenkin käyttää suurisilmäistä parsinneulaa. Vyötetty kivi on kädessä ikivanha, pehmeä ja lämmin, oikea luonnon varamummo!

Törmäsin joskus Pinterestissä termiin “serenity stones”. Ajatus tyyneyden kivistä puhuttelee ja kiehtoo. Omat taskukiveni ovat tyyneyden kiviä, jotka kantavat jokainen sisuksissaan omaa tarinaansa. Kivet ovat kuin pieniä palasia hyvistä hetkistä, jotka palaavat elävästi mieleen fyysisesti kosketeltavan muiston kautta.

Kun kiviä on kertynyt riittävän kokoinen kasa, ei enää oikein muista mikä tuli mistäkin. Silloin niille voi antaa inhimillisiä piirteitä: piirtää niihin, kirjoittaa, maalata tai tässä tapauksessa punoa ja solmia. En ole mikään käsitöiden mestari, sillä ne vaativat liikaa pikkutarkkuutta ja sääntöjen noudattamista, mutta solmujen vyöttämisessä kivien ympärille syntyi oma luova kuplansa. Ehkäpä kiviin siirtyi näiden punosten myötä hieman minun hätäistä ja pirskahtelevaa viisauttani. Joka tapauksessa, kuljin taas hetken hauskoissa muistoissa siellä Fennoskandian kilvellä.

Kiveen voi punoksen avulla kiinnittää myös jotain muuta, kuten palan ajopuuta, helmen, kukan, simpukan tai muun erityisen viestin, jos kiven haluaa vaikkapa antaa ystävälle.

Pysähtymisen taitoja syntymäkireille

Kuinka irtipäästää suorittamisesta ihan vahingossa.

Suomalainen luonto on viime vuosina nostettu takaisin valtaistuimelleen. Sen elvyttävät vaikutukset tunnustetaan ja moni meistä lähteekin juuri luontoon, kun stressi alkaa puristaa liian voimakkaana. Niin teen minäkin ja aiheeseen tutustumisen kautta luonnossa liikkuminen on saanut entistä syvempiä merkityksiä. Nostetaanpa niitä lukijankin stressitasoja vähän tähän alkuun puhumalla hieman faktaa.

Kun puhutaan ammatillisesta toiminnasta, jolla pyritään parantamaan yksilön elämänlaatua ja hyvinvointia luonto- tai maaseutuavusteisesti, on silloin kyseessä Green Care. Luonnon läsnäolo tarjoaa kokijalleen elpymisen, osallisuuden ja kokemuksellisuuden elementtejä, jotka laskevat esimerkiksi stressihormonitasoja ja lisäävät hyvää mieltä sekä hallinnan tunnetta. Green Care jaetaan kahden käsitteen alle: luontohoivan ja luontovoiman. Luontohoiva on sidottu sosiaali- ja terveysalan lainsäädäntöön ja toiminta tukee kuntoutuksen tavoitteita. Luontovoima taas on suunnattu kenelle tahansa. Luonnon keinoin tarjotaan kokijalle virkistystä, elpymistä, voimaantumista sekä oivaltamista ja kokemuksia. Ja tämä jälkimmäinen on Latvarellinkin heiniä. Luonnon yksi hienous hyvinvoinnin ja arjenhallinnan tukena on se, että sitä on helppo käyttää ennaltaehkäisevästi.

Olen aina ollut melkoinen suorittaja suuremmin siitä kärsimättä. Tehokas, organisointikykyinen, aavistuksen kontrolloiva ja yliennakoiva, ennen kaikkea: aina ajoissa ja homma hanskassa. Vaikka nämä luonteenpiirteeni eivät olekaan minulle mikään ongelma, törmään välillä pysähtymisen haasteeseen. Luontohyvinvointiin kuuluvat monesti erilaiset hengitysharjoitukset, aistitehtävät, piinaavat paikoillaanpysymiset ja muut suorittajaa rasittavat tyhjyyden elementit, jotka kumpuavat esimerkiksi mindfulness -menetelmistä. Moni saa näistä hyötyä ja juuri sen tarvitsemansa pysähtymisen tunteen, mutta entäpä me hieman syntymäkireät, joita täytyy vähän enemmän harhauttaa?

Latvarellin ydinajatus lähti juuri tästä. Kuinka voisin yhdistää luontovoiman hyvät puolet ja luovan käsillä tekemisen niin, että lopputulos palvelisi kokijansa hyvinvointia. Kirjoitankin teille jatkossa aika paljon menetelmistä eli hauskoista keinoista, joissa luovuus tarttuu kireämpääkin mieltä kädestä ja vie luontoon. Kun antaa käsille ja silmälle juuri sopivan kiinnostavaa tekemistä riittävän olemattomalla vaatimustasolla, voivat aivot vaihtaa vapaalle ja mieli elpyä kauniissa ympäristössä. Tämä on monessa suhteessa Latvarellin ydinajatus. Luonnon ja ihmisen luova kohtaamispaikka. Ja mikäänhän ei estä viemästä luontoa ihmisen luo, koska kaikilla tulisi olla oikeus luontosuhteeseen, vaikka sinne siirtyminen fyysisesti olisikin hankalaa.

Olen tässä Green Careen tutustumisen myötä myös siedättänyt itseäni puhtaalle pysähtymiselle, jota jotkut rentoutumiseksi kutsuvat. Paras paikka on toistaiseksi ollut riippumatto, vaikka perinteinen puuhun nojailukin alkaa jo tuottamaan tulosta.

Lähteet: https://www.gcfinland.fi/

Luontohyvinvointiin liittyvien toimijoiden laadukkuutta, tavoitteellisuutta ja tutkimusta aktiivisesti ylläpitää Green Care Finland ry.

Kun kaikki paitsi marjanpoiminta on turhuutta

Olen suurten marjanpoimijoiden sukua. Aina siihen aikaan vuodesta, kun keskikesä taipuu kohti loppuaan ja aamukaste viipyy nurmikolla jo vähän pidempään, alkavat varaston nurkissa olevat tyhjät ämpärit siirtyä näkösälle. Ämpäreitä löytyy perinteisiä kymmenlitraisia mustikoille ja puolukoille, matalampia ja pienempiä helposti muhjuuntuville vadelmille tai aivan erinomaisena vuotena lakoille. Joissain on hyvä sanka polkupyörän sarveen ripustamista varten, toiset taas ovat erityisen värisiä, jotta näkyisivät kankaalla kauas.

Kun mummoni vielä eli, kutsuttiin tätä vuodenaikaa marjassa hyppäämiseksi. Aamuvarhain hypättiin suolle tai kosteaan kuusimetsään ennen mäkärien ja kärpästen ylivaltaa. Keskipäivä pyhitettiin marjapuskille, joiden sato keitettiin kesäkeittiössä kymmeniksi ja kymmeniksi mehupulloiksi. Illalla siivottiin marjoja ja vanhempi polvi muisteli kuinka hauskaa lapsena oli puhdistaa mustikoita tuulessa hulmuavan lakanan päällä. Itse aina välillä tuumiskelin, että mihin se hauskuus katosi, kenties tuntien nyppimiseen, mutta puhtaan kiiltävä sangollinen marjoja on kuin lapsen saaminen: Tuska unohtuu nopeasti.

Viime vuodet ovat olleet kiireisiä. Takapenkki täynnä pieniä ihmettelijöitä ei enää olekaan aivan yksinkertaista ajella paria tuntia lapsuuden takuuvarmoille marjamättäille. Ja mikään ei ole sen vaikeampaa kuin lähteä samoilemaan vieraille konnuille ämpärin kanssa toivoen, että löytäisi sen uuden marjapaikan. Uusi metsä on vieras ja hankala: väärästä kohtaa kuiva ja korkea. Se vaatii vuosien kesytyksen, ennenkuin se avaa ovensa uudelle marjastajalle. Sitkeästi kaikki nämä vuodet marjat ovat uskollisesti kuitenkin löytäneet tiensä pakastimeemme. Vanhempi polvi on kulkenut metsiä ja pitänyt yllä suurten marjastajien ketjua.

Marjankaipuussaan on välillä hauskaa rustailla marjoja paperille. Pyöreillä muodoilla leikkittelyssä on jotain terapeuttista ja ihanan lapsenomaista. Näihin täpliin, läiskiin ja pilkkuihin upotessaan voi samalla tehdä mielikuvamatkaa omille lempipaikoilleen metsän kätköissä.

Tänä kesänä koitti hetki, jolloin pääsin lähtemään mustikkaan ystäväni kanssa. Otin ämpärini, sen värikkään, ja kumisaappaat, ne ehjät, sekä sukumme tottuneilta naisilta opitun varusteista tärkeimmän: vaalean pitkähihaisen puuvillapaidan. Se on kuumalla viileä ja väljyydessään ylivetoinen hyönteisiä vastaan. Päähäni sidoin huivin, aivan kuten mummonikin oli aina tehnyt. Metsä tervehti minua hiljaisuudellaan ja hempeällä huojunnallaan. Korppi selvitteli kurkkuaan jossain kauempana. Hiljakseen mustikat ropisivat ämpäriin ja keho toisti liikesarjaa, joka oli kuin vanha tuttu. Marjassa hypättiin jälleen.

Illalla ennen nukahtamista, kun suljin silmäni, tanssivat hetken aikaa luomien sisäpinnoilla iloiset mehukkaat mustikat.

Sademaalaus

Sateen ropina on kiehtovaa. Kuvitella, että sellainen taivaalla lipuva pehmeä höttönen osaa varistella päällemme tasaisia pisaroita rytmikkäällä rummutuksella. Tämä sateen laulu alkaa vaan soimaan monesti juuri väärällä hetkellä. Sademaalauksen historia on sellainen.

Kaunis auringonpaisteinen viikonloppu erään ohjattavan lapsiporukan kanssa kumoutuikin klassisemmalla kesäkelillä: kaatosateella. Mutta emme tietenkään antaneet sen lannistaa, emmehän me! Vaan aivan uskomattomalla innolla lapset kirmasivat kaatosateen piestäväksi mustekuppien ja paperien kanssa antaen koiranilmallekin mahdollisuuden.

Sateen kuvioita voi värjätä varovasti käyttäen mustetta tai esimerkiksi akvarelleja. Kuvassa käytössä on Indian ink -tyyppinen muste.

Ohjeistus oli selkeä: Anna sateen pudotella vettä paperillesi, levitä mustetta sadepisaroiden tekemiin kuvioihin ja katso mitä tapahtuu! Jokainen teki tyylillään: hennosti, rajusti, puuskissa, varovasti, herkästi, päättäväisesti – aivan kuten sade.

Valmista sademaalattua paperia voi jatkaa vaikkapa yksinkertaiseksi eläinhahmoksi maalaten silhuetin taustan musteella tai maalilla. Tässä kuvassa märkä kissa.

Akvarellista Latvarelliin

Tarina siitä mitä tapahtui, kun nainen laittoi kumpparit jalkaan ja lähti metsään.

Kahdeksan vuotta sitten suljin moottoritien äänet ja hissinovet. Asetuin paikkaan, jossa suurinta meteliä pitää ruisrääkkä. Ja sekin vain heinäkuussa, tammikuussa voisit kuulla jääpuikon kilahduksenkin. Pakkasin mukaan tärkeimmät: perheen ja pensselin. Mutta elämän realiteeteissa toinen niistä tuntui aina olevan toisen tiellä, joten sujautin jalkaani joka naisen klassikkojalkineet kumisaappaat ja lähdin metsään.

Oletko koskaan lähtenyt metsään silloin, kun päätäsi kiristää viiden tunnin yöunien vanne ja omaa tilaa tuntuu löytyvän tasan tarkkaan sen verran kuin puseron ja ihon väliin jää tyhjää tilaa? Minä lähdin, monta kertaa. Aikani kuljeskeltuani kiltisti polkuja pitkin tuumasin aika radikaalin mietteen: Mitäpä jos astuisinkin polulta syrjään ja istuisin mättäälle? Ja minäpä istuin. Istuin sittenkin vaikka kuvittelin kyykäärmeen kippurallaan kannon sisälle ja keltiäiset vipeltämään nilkoissani. Koskaan en kylläkään ole kuusimetsässä kyyhyn törmännyt, varmaan kiipeilivät silloin laumoina puissa.

Metsässä huomasin kaksi asiaa. Luonnon äänien täyttämä hiljaisuus on musiikkia mielelle, jonka sisälle näinä mielikuvien ja vilauksien aikoina kaadetaan jatkuvalla syötöllä ärsykkeitä. Huomasin myös sen, kuinka hidas ja hiljainen siinä ympärilläni teki tilaa havainnoille: Metsä on täynnä maailmoja, pieniä ja suuria. Nämä maailmat avautuvat kaikille aisteille, jos tohtii vaikkapa epäkorrektisti kyykistyä tekemään lähempää tuttavuutta. Arjen kiireet alkavat kummasti kutistua suuremman äärellä.

Eräänä päivänä otin mukaani toisen niistä tärkeistä: pensselin. Ja siinä, käydessäni vuoropuhelua metsän, maalauksen ja hiljaa olemisen kanssa, syntyi kummallinen ympyrä; silmän ja käden yhteistyö poimi maastosta merkkejä paperille, mutta samalla mieli tyhjentyi ja otti vastaan ympäröivän luonnon. Silloin syntyi ajatus Latvarellista.

Luonnossa on tilaa: Istua ikiaikaisessa ympäristössä, antaa kiireen juosta rauhassa ohi. Metsä saattaa houkutella kunnollista ihmistä kaikenlaisiin hupsutuksiin, mutta itse uskon siihen, että se kyllä tietää. Lähde mukaan käyskentelemään luovan luonnon poluille, lukijana tai omin saappain.

Kirjoittaja Pauliina Hautala toteuttaa luonnosta voimansa ammentavia taidehetkiä yhteisöille, yksityisille ja erityisryhmille kuvataiteilijan ja sosionomin ammattitaidolla, Green Care -ajattelua hyödyntäen.