Makustele ihania suomalaisia kasvien nimien osia, ne sulavat suussa kuin jätskitötterö. Lue hitaasti ja tarkkaan ääntäen, venytellen, vanutellen seuraavat sanat:
Haluatko muutakin kuin lukea? Miltä kuulostaisi oma kasvinimi? Tulosta tai kurkista ”Mikä on nimesi niityllä?” Latvarellin ladattava tiedosto. Sen avulla voit leikitellä mehukkailla nimiyhdistelmillä, tosin aakkoset loppuivat kesken rikkaan kielemme edessä, joten tarjolla olisi ollut sanastoa useampaankin sivuun.
Entä osaatko yhdistää kasvien alkuperäiset nimet toisiinsa? Ne ovat kesäisen sikin sokin ja osa käy useampaankin, mutta ei mikään mahdoton homma mestarille.
Tulosta omaan tai ammatilliseen käyttöön. Tai sukutapaamiseen!
Meidän suvulla on nykyään tapana kokoontua kerran vuodessa metsäretkelle Arpaisille. Väkeä on aika paljon ja kaikki hajallaan ympäri Suomea. Rippijuhlien ja ylioppilaiden aika on ohi, joten luontaisia kokoontumisen paikkoja on aika vähän. Arpaisille saa tulla joka vuosi sellainen porukka, mikä milloinkin menoiltaan ehtii. Tällaiseen väkeen mahtuu erilaisia liikkujia ja ajanviettäjiä: On vikkeläkinttuisia vaeltajia ja valokuvia räpsiviä haaveilijoita. On niitä, jotka leipovat seitsemää sorttia ja sellaisia, jotka tulevat lähikaupan kautta pikaisesti poiketen. On myös sellaisia, jotka kaipaavat järjestettyä ohjelmaa ja heitä, jotka karkaavat nuotiolle syrjään muista. On kukkujia ja nukkujia, palelevia ja hikoilevia, värikkäitä ja villaisia. Kaikenlaisia, kuten joka suvussa. Mutta millä voisi herättää alkujännityksessä tai -kankeudessa sopivaa yhteishenkeä?
Tämän vuoden metsäretkellemme kehittelin metsäbingoa. Sen voi tehdä sulan maan vuodenaikaan milloin tahansa. Miksi ei talvellakin, mutta silloin pitää olla jo aika kekseliästä värisilmää paikalla. Bingon aiheet ovat metsästä kerättäviä pieniä asioita, meidän bingo oli laminoitu ja siinä oli narulenkki jolla se kulki kaulassa, lisäksi taakse oli niitattu minigrip-pussi, johon aarteita keräiltiin. Keräiltävät aiheet sopivat lapsille ja aikuisille. Meistä suurin osa lähti liikkumaan pienissä porukoissa tai pareissa ja teki bingoa yhdessä. Pienet koululaiset ja nuoremmat tarvitsivat aikuisen ohjausta hankalammissa rasteissa.
Kun kaikki rastit on kerätty ja luonnosta siirrytään sisätiloihin tai kauniilla säällä evästaukopaikalle voi miettiä mitä kerrotaan toisille. Katsotaanko kaikki rastit ja löydöt? Isolla porukalla tähän kuluu aikaa. Saako jokainen kysyä yhdeltä osallistujalta yhden rastin, mikä aihe kiinnostaa? Kertooko jokainen parhaasta löydöstään? Koostetaanko rastien löydöksistä pieni luontotaideteos? Sen voi jokainen miettiä oman porukkansa kannalta sopivalla tavalla. Tärkeintä ei ole tehdä kaikkia rasteja tai vaatia täydellistä osallistumista, pienet yhteen hiileen puhaltamisen hetket riittävät.
Meidän porukassa lapset veivät aikuisia, heidän innokkaat äänensä ja kekseliäisyytensä sai kaikki kumartelemaan ainakin suurimman osan rasteista. Meillä yksi rasti oli korvattu tehtävällä, jossa piti etsiä elementti kuvaamaan paikallaolevaa tasavuosia juhlistavaa syntymäpäiväsankaria. Se rasti toivottiin vähintään kaikkien tekevän, sillä löydetyistä ihanista jutuista koostimme sankarille muistoksi taulun, jossa muutamalla sanalla jokainen perusteli valintaansa. Kuultiin ihania oivalluksia ja kauniita sanoja sen verran, mitä puheensorinan läpi kuultiin. Tällaisissa jutuissa huomaa, kuinka samasta suvusta löytyy erilaisia persoonia ja jokainen vähän kasvaa tai muuttuu rippikoulun jälkeen, mutta sitä ei välttämättä huomaa jos ei muista kysyä.
Tästä alta voit tulostaa metsäbingon oman porukkasi käyttöön, toivottavasti se aikaansaa elämyksiä ja rentoa mieltä!
Olen tässä kahlannut läpi kirjan sivuja, hitaasti ja hetkittäin, mutta luvut pitävät koukussaan. Kirjan nimi on Metsän parantava voima ja sen kirjoittanut Florence Williams seikkailee ympäri maapalloa luontoon liittyvien tutkimusten perässä. Vapaa suomennos kirjan nimestä olisikin ehkä ”Korjaava luonto: Miksi luonto tekee meidät onnellisemmaksi, terveemmäksi ja luovemmaksi?” Nämä kaikki kolme ihmiselämän elementtiä ovatkin monesti hälyn alla piilossa, tai ainakin ne kovassa stressissä tuppaavat kutistumaan.
Luonnossa liikkuminen tutkitusti auttaa palautumaan, vähentää stressiä ja laskee sykettä. Monesti liikkeelle lähteminen myös virkistää ja saa ideat lentoon.
Miksi luonto tekee meille niin hyvää? Kirjassa tuodaan esiin kutkuttava termi: maltillinen lumoutuminen. Arjen oravanpyörä väsyttää jatkuvasti aivojamme, eikä palautumisaika ole välttämättä riittävällä kantilla. Luonnon katseleminen työllistää mieltä, mutta ei kuluttavalla tavalla. Luonnon tapa käyttää mieltämme on virkistävää ja elvyttävää. Tätä pohdiskeli myös herra Frederick L. Olmstedt jo vuonna 1865. Omassa mielessäni piipahti ajatus, kuinka vähän meillä enää on työ- ja arkielämässä sitä tervettä stressiä, joka kannustaa ja patistaa sopivalla tavalla. Suurin osa kuormituksesta on, no kuormittavaa.
Maltillinen lumoutuminen. Elämme Suomessa, missä luonnollisen maiseman ihailemiseen ei edes yleensä tarvita autoa. Kävelyretki rantaan hoitaa mieltä vaikka asiaa ei edes ajattelisi.
Tutkimuksissa on havaittu, että vaikkapa auringonlaskun katseleminen lumoaa. Silloin on maltillisen lumoutumisen hetki: Maisema on kutsuva ja sitä tarkkailee mielellään, mutta se ei kuitenkaan ole liian kiinnostava. Liian kiinnostava näky suorastaan velvoittaa katsojaa imemään jokaisen vaikutelman aivojensa muistilokeroihin. Maltillinen lumoutuminen rentouttaa aivoja ja auttaa niitä palautumaan. Tätä aihetta on tutkinut lähemmin tarkkaavaisuuden elpymisteoria. Omasta mielestäni maltillinen lumoutuminen on ihanan stressitön tapa vähentää stressiä: Sehän suorastaan huutaa menemään ulos ja sen kummemmin suorittamatta katselemaan asioita, joista pidän. Kiusallisen helpon kuuloista.
Toinen hälyttävä asia, mitä kirja sai minut miettimään on ympäristön äänimaailma. Etenkin suurissa kaupungeissa on vaikeaa löytää paikkaa, jossa ei olisi mitään sivuääniä. Kirja listaa tervehdyttävän kuuntelun kulmakiviksi tuulen, veden ja lintujen äänet. On muuten aika kummallista, että minua itseäni rasittaa suurin osa arkielämän kovista äänistä jos niihin ei saa hetken rauhaa, mutta milloinkaan ulkona en ole karjunut talitintille, että nyt nokka umpeen. Ulkona voi siis myös suunnitella reittejään niin, että äänimaailma maiseman ohella hoitaa kuormituksia ja auttaa palautumaan.
Tämän ajan ihmiselle on ominaista suhata sadan asian äärellä yhtä aikaa. Keskittyminen katkeilee ja ajatus hajoilee, kun rahkeet eivät vaan riitä. Luonnossa oleilu lisää keskittymiskykyä auttamalla aivojamme palautumaan ylikuormasta.
Luonnollisen äänimaailman hukkuminen ihmisten tuottamien äänien ja surinoiden tasaiseen virtaan ei ole vain stressaavaa, vaan myös muuttaa meitä ihmisinä. Florence Williams muistelee kirjassa kuulemaansa: Kaupunkien meteli ajaa ihmiset käyttämään kuulosuojaimia, mikä aiheuttaa opittua kuuroutta. Itseoppinut kuuro ei koskaan herkisty lintujen laululle tai ympäristön pienille herkille luonnon äänille, eikä hän koskaan opi rentoutumista luonnon äänien avulla.
Minulla on vielä vähän sivuja jäljellä. Välillä on hyvä ottaa hetki kirjalle. Kirjoissa on paljon samaa kuin luonnossa: rasittavien ärsykkeiden määrä on rajattu, mutta lumoutumisen ja ajatuksen virran määrä on rajaton. Tulisipa kohta kevät ja riippumattojen aika, niin voisi yhdistää nämä kaksi elementtiä. Ja ottaa lintujen laulun vielä taustalle kuhisemaan.
Lähteet:
Metsän parantava voima, Florence Williams. Minerva Kustannus Oy, 2017.
Jos ei oikein osaa istua hiljaa luonnossa tekemättä mitään, voi siellä aivan yhtä hyvin istua hiljaa tehden jotain. Mielellään tietysti jotain pikkuisen turhaa ja hulvatonta, jonka merkittävyyden hahmottaa vasta sitten kun mieli on hyvä ja virkeä. Itse karkasin tietokoneruudun ääreltä happihyppelylle lähimetsään kädessäni muista projekteista jäänyt kanaverkon palanen. Ajatuksenani oli rakentaa metsän tuijottaja, vanha sammalnaama, muistuttamaan meitä metsän eläväisestä luonteesta ja hiljaisesta kuhinasta, joka siellä käy kun emme huomaa. Sammalnaamaan rakentuu aina myös tekijänsä kädenjälki, joten tavallaan se on kuin omakuva.
Muista aina luonnonmateriaaleja kerätessäsi jokamiehenoikeudet ja kunnioita maan pohjakerrosta etteivät sammaleet ja jäkälät ahdistu.
Taivuttele pieni kanaverkon palanen kuperammaksi naamiota muistuttamaan, taputtele sen ylle ja alle sammalta, heinää, risuja tai muita maasta löytyviä elementtejä, joita on sen verran tyrkyllä että pinta peittyy. Muista aina luonnosta kerätessäsi jokamiehenoikeudet ja kunnioita maan pohjakerrosta etteivät sammaleet ja jäkälät ahdistu. Itse nappasin oman sammaleeni kiven päältä luvan kanssa.
Sammalnaaman kerrokset kiinnitetään parsinneulalla ja langalla, omani oli ohutta villalankaa jostain kaapin perukoilta. Väri kuin väri uppoaa aika hyvin piiloon pehmeisiin metsän materiaaleihin, joten kauppaan ei tätä varten tarvitse lähteä jos lankaa vain on. Metalliverkko alla kiinnittää ja kiristää langan. Itse en kuulu käsityöihmisten heimoon, olen tekijänä enemmänkin summittainen huitelija, mutta tällainen vapaa neulankäyttö oli oikeastaan helppoa, nopeaa ja hauskaa. Onnistuisi varmasti myös koululaisilta yhtä hyvin kuin aikuisiltakin. Yhdistetty bilsan, kässän, kuviksen ja liikan tunti, mikä mahtava päivä.
Nyt pieni mindfulness-vinkki, jota pääsin itse carpe diem -henkisesti kokeilemaan: Tiputa parsinneula sammalikkoon, tyhjennä mielesi sanoista tai tunteista ja hengitä syvään. Älä liiku. Syvään hengitellen käy läpi yksityiskohtaisesti jokainen mättään painauma ja pudonnut lehti, harjoituksen lopussa voit jopa hellästi tai rajummin taputella pohjakerroksen muotoja ja tunnustella niiden teräviä yksityiskohtia. Eihän se neula sieltä hetkeen löydy, mutta unohtuu muu maailma. Lopulta ratkaisukeskeisesti voit vääntää rautalangasta diy -parsinneulan ja käyttää sitä kömpelönä korvikkeena siihen asti, kunnes silmäsi osuu noin puolen metrin päähän kummulle, jonka päällä neula sinua iloisesti yhdellä silmällään katselee.
Kun pohjakerros on kiinnitetty muutamalla langanpistolla, voi otsan ja nenän korkeammalle kohoavia kohtia pohjustaa kepeillä tai kävyillä, jotka kiinnittää taas parilla pistolla. Ja voihan sen nenän tehdä vaikka kävystä, minä pidän sammalista mutta kukin taaplaa tyylillään. Näiden keppirakenteiden päälle voi alkaa parsimaan värejä, muotoja ja pienempiä yksityiskohtia. Lisää parsinneulanpistoja noin 1-2 cm välein niin kauan, että rakennelma tuntuu pysyvän kasassa. Lisäile kerroksia, jos joku kohta tuntuu jäävän latteaksi.
Tällaiset metsien tuijottajat luovat aina vahvoja mielikuvia, jotka poukkoilevat saduista luonnonsuojeluun. Voit ottaa aikaa sammalnaamaa tehdessäsi oman luontosuhteesi peilaamiseen: Onko luonto sinulle tuttu vai vieras, onko käsien työntäminen märkiin mättäisiin miellyttävää? Tuijottavatko sinua sammalnaamastasi vakavat, lempeät, pelottavat, syyllistävät vai iloisen hilpeät kasvot? Elämme ajassa, jossa luontosuhteen muotoutuminen muuttuu: Luontoon lähteminen vaatii tulevilta aikuisilta enemmän tahtoa ja aloitteellisuutta, kun lapsuutemme kesälomakohteet eivät enää sijaitse maaseudun taloissa tai järvien rannoilla. Ne ovat lopulta isoja asioita, joita ei ehkä helposti huomaa, kun luontoon lähteminen on vielä itselle itsestäänselvyys.
Viimeistele sammalnaamasi silmillä, suulla, seppeleillä, sarvilla, parralla ja ihan millä vaan. Kanaverkkorakenteen taakse on helppo viritellä ripustuslenkki ja ulkosalla nämä pysyvät hyvinä pitkälle talveen.
Murrettujen sävyjen sekoittaminen on ehkä haastavinta. Lohdullista on, että kaikkiin sävyihin pitäisi riittää ne kuusi värinappia, jotka kouluajoilta jo muistetaan: Siniset preussi ja ultramariini, punaiset karmiini ja sinooperi sekä keltaiset kadmium ja kromi. Jokaisesta väristä siis kylmä ja lämmin muoto, joiden keskinäisiä suhteita ja sävyjä oppii parhaiten tuntemaan vain sekoittamalla niitä keskenään.
Kuvan lehdet on teipattu kevyesti maalarinteipillä paperiin.
Juuri nyt maahan satelee värejä puiden latvoista. Siksi haastankin lukijani sukeltamaan murrettuun sävymaailmaan: Etsi maasta kymmenkunta kiehtovan väristä syksyistä asiaa, teippaa ne paperille ja maalaa sävyt niin identtisenä kuin pystyt! Ei ole muuten helppoa, mutta kiinnostavaa, hauskaa ja meditatiivista. Tämän voi tehdä myös yhdessä toisen kanssa: Etsikää luontoelementit toinen toisellenne, haastakaa luovaa kaveria ja opetelkaa yhdessä.
Värien sekoittelussa voi unohtaa muodon ja tarkan mallinmukaisen piirustuksen, nyt etsitään vain sävyjä.Tähän syksyiseen väritehtävään voi valita lehtiä osaamisen mukaan: Tasaväristen lehtien sävyjen sekoittaminen on helpompaa kuin moniväristen jäljittely.Oli hauskaa ja hankalaa, sopivaa puuhaa näin sadepäivänä.
Taas syksy kolkuttelee. Mukanaan se tuo joka vuosi tapahtumia ja tilaisuuksia, jotka ovat täynnä vieraita ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat varmasti aivan mainioita tyyppejä kunhan heihin tutustuu. Tutustuminen ei ole helppo taiteenlaji. Siihen liittyvät aina huterat ensivaikutelmat, pitkät hiljaisuudet, oman persoonan piirteet, kuten se suomalainen sosiaalisuus: Minä puhun vasta kun kysytään ja sen jälkeen en puhu mitään, kun kuitenkin sanon jotain tyhmää. Onneksi aina joukkoon mahtuu niitä ihania hermostuneita papupatoja, jotka puhuvat kaikkien puolesta ja pelastavat tilanteen.
Joskus aikuisetkin saattavat tarvita pientä apua tutustumisessa ja jään murtamisessa. Ja joskus se hyvä keino tutustua voikin olla ei-sanallinen. Tähän liittyen useiden tuskallisten tutustumismuistojen siivittämänä (vaikka lopputulos onkin kullannut muistot) kehitin luontoympäristöön sopivan tutustumistehtävän aikuisporukoille. Tämä voisi olla hyvä tehdä vaikkapa silloin, kun työkaverit ovat vaihtuneet tai uusi porukka aloittaa samoja opintoja. Ajatuksena on siis se, että jokainen ryhmän jäsen etsii vastauksen annettuun kysymykseen luontoelementin avulla.
Ole hyvä ja lataa alla oleva pdf-tiedosto, jos haluat kokeille tutustumista Green Care -hengessä.
Kun kankea kaksijalkainen kohtasi notkean yksijalkaisen.
Syksyn koittaessa metsässä nousee sieniä niin että humina käy. Ihmisen ajatushan lajittelee sienet yleensä karkeasti kahteen pärekoriin: ruskeat ja punaiset. Mutta kun sieniä kyykistyy oikein katsomaan, voi nähdä uskomattoman määrän sävyjä, rakenteita, kiiltoja ja kuultoja sekä muotoja. Sienten piirtäminen onkin hieno tapa havainnoida luonnon monimuotoisuutta. Lisäksi se on aika vaihtelevaa ja virkistävää!
Rouskut sekatekniikalla: Nämä on poimittu paperille nopeana akvarelliluonnoksena, keskittyen kauniin aamupäivän valoihin ja varjoihin. Päälle on lisätty kerroksia puuväreillä. Maukkaampi versio sienisalaatista, sanoisi moni.
Metsään lähtiessä kannattaa napata kainaloon retkipatja, jotta voi istua alas sienien tasolle. Joskus sieni kasvaa kätevästi kannon päällä, mikä helpottaa kankean kaksijalkaisen luomisprosessia. Tarpeen on myös piirustusalusta ja valittu tekniikka, kuten lyijykynä tai vesivärit – nämä ovat aika vaivattomia kavereita metsässä. Tuulinen päivä saattaa pelastaa kärpäsiltä, mutta jos ne muodostuvat ongelmaksi, on meillä onneksi pihojemme kaunistukset nurmikkosienet ja käävät.
Positiivinen limanuljaska. Piirtämisen kohteeksi voi itseään huvittaakseen ottaa sellaisen kohteen, jota lähtökohtaisesti pitää tympeänä tai ällöttävänä. Piirtämällä sellaistakin kohdetta voi havainnoida mielenkiinnolla ja löytää siitä kauneutta.
Aivan viime vuosina ympärilläni arjen ääripäätä suorittavien ihmisten puheisiin on noussut uusi termi: maadoittuminen. Itselläni oli aluksi vaikeuksia saada haltuun tätä sanaa: Se kuulosti vähän turhan henkiseltä ja huopapäähinettä edellyttävältä. Maadoittumisella tarkoitetaan yhteyden luomista oman kehon ja maan välille, toki prosessista tuntuu olevan yhtä monta tulkintaa kuin uskontokuntaa. Tämän yhteyden ylläpito edistää hyvinvointia ja henkistä balanssia, näin ajattelevat maadoittumiseen uskovat. Helpoimmillaan maadoittuminen voi olla vaikkapa kävelyä avojaloin nurmikolla, mutta se voi olla myös meditatiivista tai aisteja ruokkivaa: Luonnon äänille tai tuoksuille antautumista, mikä osaltaan auttaa vahvistamaan yhteyttämme luontoon.
Mätänevä sieni: Elinkaarensa aikana sieni saavuttaa laajan värien kirjon, myös tätä voi havainnoida piirrellessään. Jos sieni ei tule valmiiksi mättäällä, on aivan sallittua jättää se kesken, napata valokuva ja tehdä työ valmiiksi myöhemmin vaikkapa pakurikääpäteekupin äärellä.
Sienien piirtelyn prosessi yhdistyy vahvasti ajatukseen maadoittumisesta: Siinä kuljetaan luontoon, etsitään sieltä kohteita, joihin tuntee yhteyttä ja aivan konkreettisesti istutaan luonnon keskelle meditatiivisen työn äärelle. Piirtäminen on usein meditatiivista, luonnossa tapahtuva piirtely synnyttää tapahtumaan luontosuhdetta käsittelevän tason. Silmän ja käden työ tyhjentää ajatukset kaikesta turhasta ja keho vastaanottaa luonnon läsnäolon. Näidenkin luonnosten parissa kohosi mahtava sieni-flow.
Sienien piirtämisessä voi itse valita lähteekö niitä hahmottelemaan tiukasti havainnon kautta vai leikitteleekö luonnon maailmalla ja luonnostelee jotain villimpää. Valinta on tarkkailijan. Maadoittumisen mahdollisuudesta vielä sananen: Vaikka edelleen koen mielleyhtymän itsestäni maadoittumassa hieman hulvattomana, on sana alkanut maistumaan suussani paremmalta. Luontoyhteyden ja oman luontosuhteen merkityksen tiedostaminen on tärkeää, kutsui sitä millä sanalla tahansa. Onhan se niin, että metsiköissä vietetty laatuaika harvoin alkaa helttaa punoittamaan tai pillikkeistä puristamaan.
Kärpässieni säilyy mielessä aina vaan sadunomaisena ja vaarallisena, se on sienipiirtelyn ikuinen klassikko ja siitä on vaikkapa hyvä aloittaa.
Koska olet viimeksi käynyt mummolassa? Nyt en tarkoita lastesi mummolaa, vaan sitä paikkaa, jonka hirret narisivat sinun pikku jalkojesi juostessa niiden päällä. Itse en ollut käynyt omassani seitsemään vuoteen talon ollessa muussa käytössä. Mummonikin on astellut taivaan valkoisilla mättäillä jo vuosikymmenen verran. Käynti tuossa vanhassa muistoja pursuilevassa talossa oli erityinen. Siellä edelleen tuoksui mummon tupa, huojuivat mummon omenapuut ja kaapeista löytyivät jopa mummon poppanat.
Melkein kaikilla meistä on se erityinen paikka, jossa luodut muistot ovat ainutlaatuisempia kuin kenelläkään toisella vastaavissa paikoissa. Onnekkailla niitä paikkoja on useampia. Kuinka paljon keräämissämme tärkeissä muistoissa lopulta onkaan paikkaa ja kuinka paljon siellä olleita ihmisiä? Tätä mietin ollessani mummolassa, sillä tyhjässä talossakin saattoi yhä saavuttaa sen alkuaikojen tunneyhteyden. Vai rakentaako ihminen vuosikymmenten varrella itsensä niin osaksi kotiaan, ettei kuolemakaan onnistu kuluttamaan häntä sieltä kokonaan pois? Vai onko paikan tunnemuisto lopulta vain oman mieleni tuotos, jossa lapsuuden seikkailut henkilöityvät siellä hääränneeseen mummoon?
Ehdotus: Kaiva luonnoskirjasi ja kynäsi jostain, piirrä paperille muistoja, kuvia, asentoja ja välähdyksiä sellaisesta ihmisestä, joka on jo kuollut ja jonka tunsit joskus hyvin. Mieti missä hän kulki, mitä hän tyypillisimmin teki ja mitä kantoi mukanaan.
Kuolleista tulee ajan saatossa kuin kuvia: Heistä kerrotut muistot punovat mielikuvia, oikovat mutkia ja unohtavat ne asiat, joiden muistaminen veisi muistoa väärään suuntaan. He muuttuvat kuvakirjan sivuiksi ja vajoavat omaan aikaansa, kun muu maailma porskuttaa kiireellä eteenpäin. Lopulta he muuttuvat tarinoiksi, jotka muistetaan niin kauan kuin niitä kerrotaan.
Minun mummoni oli teräsmummo, joka katkoi nokkosia paljain sormin, tappoi kyykäärmeitä rautakangella ja heräsi aamuviideltä syömään puuroa. Ja mummon kuolemaa seuraavana kesänä hänen puutarhansa kaikki kukat puhkesivat suurimpaan loistoon mitä oli nähty. Kukaan ei ääneen ehkä todennut, mutta vaikutti siltä kuin henki vielä pihisisi jossakin.
Ehdotus 2: Piirtämiesi asioiden perusteella tutkaile millaisten asioiden kautta sinä hänet näit ja millaisia ajatuksia omat muistojesi viivat sinussa nyt herättävät.
Kuolema on osa luontoa, vääjäämätön luonnonlaki. Mutta luonto myös lohduttaa ja seisoo ikiaikaisena vieressä, kun ihminen vuorotellen lyö ja halaa puuta. On vaikea sanoa mitä mieltä olen: Loihtiko mummo luonnon avulla puutarhansa kukoistukseen, vai loiko lohdutuksen kukkameren jokin ikuinen ympärillämme, oliko se kenties silkkaa sattumaa?
Ehdotus 3: Samalla kun piirrät, anna mieleesi nousta myös ääniä ja tuoksuja, ehkä jopa makuja tai lämpötiloja liittyen niihin paikkoihin, joissa muistoissasi käyt. Huomaat ehkä, että se tapahtui jo ilman tätä ehdotustakin.
Elämme liikaa ajassa, jossa lohtu on epämuodikasta. Menetyksen hetkellä lasketaan tilastoista todennäköisyyksiä ja eliniänodotteita. Lohdun sanat korvataan usein realismilla, jota vasten on aika kova painaa päänsä illan laskeuduttua. On höyrähtänyttä ajatella, että kukkaloiston ja kuolleen hengen välillä voisi olla yhteys, vielä kummeksuttavampaa sanoa se ääneen. Mutta nämä ovat vaikeita ja kipeitä asioita tässä ajassa, jossa on hyvin vähän aikaa kuunnella itseään ja kummituksiaan.
Minun askeleeni aikovat jatkossakin kulkea vanhojen paikkojeni polkuja, jotka ovat olleet niin monen muunkin vanhoja reittejä joskus kauan sitten. Niillä poluilla kannattaa aina antaa aikaa omille kummituksilleen ja kuville, joita he jättivät jälkeensä.
Kukaan ei puhu enää ärsyttävistä tyypeistä. Nyt puhutaan vain ärsykkeistä. Ärsykkeiden eturivissä marssii tällä hetkellä digitalisaatio, ja sen pienet elämänlaatua vastaan taistelevat soturit Sinivalo, Keskeyttävä Merkkiääni, Koukuttaja, Unenviejä sekä lippulaivana Pakko Olla Aktiivinen. Joskus tämän maailman meille avaavasta erittäin älykkäästä laitteesta tulee niin hyvä ystävä, että jo pelkkä laturin perään kytkeminen tuntuu kuin pitkältä erolta.
Älylaitteiden nopea valtaannousu on muuttanut ärsyttävien asioiden voimasuhteita ympärillämme enemmän kuin huomaammekaan. Kaikki muut rasittavat asiat ovat himmentyneet Sinivalon hehkussa, vaikka ne yhä ovat läsnä. Välillä on hyvin vaikeaa havaita, mistä kumpuaa oman elämän ärsytykset, ärsyttävyydet ja ärsykkeet. Ja milloin ärsyttävästä tulee rasittavaa tai uuvuttavaa.
Itsestäni olen vuosien varrella huomannut, että nautin hiljaisuudesta. Arkipäiväni täyttyy usein tauottomista puheäänistä, musiikista, hurinasta, kolinasta ja kilahduksista. Huomaan saaneeni liikaa tästä äänimaailmasta, kun illan hiljaisuudessa kellon raksutuskin huutaa korvaan. Arjen äänet ovat monesti vaativia. Ne harvoin haluavat palkita tai hoivata meitä, ennemminkin pyrkivät saamaan aikaan reaktioita. Sillloin kun ihminen vielä tonki juuria, mahtoi olla ihanan hiljaista. Soisinkin jokaiselle oikeuden vetäytyä äänettömälle muutenkin kuin symbolimielessä.
Suorittamisen tuska. Tälle elämänvaiheelle ei ole mitään toiselle samassa tilanteessa olleelle kuvaavampaa nimitystä kuin ruuhkavuodet. Siitä tietää ettei enää ole kaikki kupit kaapissa, kun ei osaa tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja pitää sitä mielestään normaalina. Jatkuva tunne henkisestä räntäsateessa hiihtämisestä on kuin krooninen ärsyke. Meitä jatkuvasti kehotetaan ottamaan rennosti ja antamaan armoa, mutta tietyssä vaiheessa on vain todettava, että armon laskeutuminen talouteen vaatii päivittäisen työsaran hyväksymistä. Suorittamisen keskellä olisi kuitenkin hyvä vähän hengitellä ja luovia: Jos perunat alkavat putoilla kesken kuorinnan, niin silloin laitetaan ranskalaisia.
Hamsterin kirous painaa päällemme. Elämme elämää, jossa tavara on saavutettavissa ja ostettavissa. Se on halpaa kaupassa ja ulkomailta tilattuna vielä halvempaa. Käsityön arvoa poljetaan eikä laadusta haluta maksaa saatika imagosta tinkiä. Persaukinenkin voi osamaksulla näyttää kroisokselta. Jossain kohdassa jatkuva hankkimisen tarve ja materian haaliminen alkaa muuttamaan kotia kodittomampaan suuntaan: Talo täyttyy tavarasta jota kukaan ei arvosta, lapset lähettävät kuvaviestejä kavereilleen asioista, joita he omistavat, eivät leikeistä, joita he leikkivät. Mutta mitä hienoutta on omistaa turhaa ja tunteetonta? Tai miksi haluaisin olla sellainen ihminen, joka haluaa näyttää samalta kuin muut ja pitää sitä tavoiteltavan arvoisena asiana?
Meitä ympäröivä median kieli vaatii koko ajan. Suuri osa median kautta saaduista viesteistä pyrkii herättämään meissä reaktion. Yleensä hakusessa on tunne, kuten himo tai syyllisyys, television kokoisen suklaapatukan edessä. Monesti tunne hakee myös reaktiota: Tartu tähän koukkuun, klikkaa itsesi pidemmälle, samaistu ja tunne ylivertaisuutta. Itselleni ajatuksia syöttävä ja reaktioita kalasteleva mainonta tai pahimmillaan jopa uutisointi on ärsyke ja vähän jopa pelote: Maailma vaatii tallustelijoiltaan jo melkoisia medialukutaitoja.
Latvarellin retkivinkki työn taakan alle voipuville: lilluvan laiska ranta.
Kun mennään digitaalisten ärsykkeiden ohi ja kohti niitä asioita, jotka ovat oman arjen henkilökohtaisimpia voimanhöylääjiä, voi ehkä nähdä ne tekijät, jotka tekevät onnelliseksi tai onnettomaksi. Mutta niitä ei yleensä näe kiireessä tai paineessa. Ympäröi siis itsesi hetkeksi lempeällä hiljaisuudella ja lähde vaikka polulle kuljeksimaan. Siellä ollessaan voi paremmin aistia, mikä ärsyke ympäriltä puuttuu, kuinka paljon sen puuttumisesta tuntee saavansa energiaa ja missä itse seisoo omassa elämässään.
Kuinka irtipäästää suorittamisesta ihan vahingossa.
Suomalainen luonto on viime vuosina nostettu takaisin valtaistuimelleen. Sen elvyttävät vaikutukset tunnustetaan ja moni meistä lähteekin juuri luontoon, kun stressi alkaa puristaa liian voimakkaana. Niin teen minäkin ja aiheeseen tutustumisen kautta luonnossa liikkuminen on saanut entistä syvempiä merkityksiä. Nostetaanpa niitä lukijankin stressitasoja vähän tähän alkuun puhumalla hieman faktaa.
Kun puhutaan ammatillisesta toiminnasta, jolla pyritään parantamaan yksilön elämänlaatua ja hyvinvointia luonto- tai maaseutuavusteisesti, on silloin kyseessä Green Care. Luonnon läsnäolo tarjoaa kokijalleen elpymisen, osallisuuden ja kokemuksellisuuden elementtejä, jotka laskevat esimerkiksi stressihormonitasoja ja lisäävät hyvää mieltä sekä hallinnan tunnetta. Green Care jaetaan kahden käsitteen alle: luontohoivan ja luontovoiman. Luontohoiva on sidottu sosiaali- ja terveysalan lainsäädäntöön ja toiminta tukee kuntoutuksen tavoitteita. Luontovoima taas on suunnattu kenelle tahansa. Luonnon keinoin tarjotaan kokijalle virkistystä, elpymistä, voimaantumista sekä oivaltamista ja kokemuksia. Ja tämä jälkimmäinen on Latvarellinkin heiniä. Luonnon yksi hienous hyvinvoinnin ja arjenhallinnan tukena on se, että sitä on helppo käyttää ennaltaehkäisevästi.
Olen aina ollut melkoinen suorittaja suuremmin siitä kärsimättä. Tehokas, organisointikykyinen, aavistuksen kontrolloiva ja yliennakoiva, ennen kaikkea: aina ajoissa ja homma hanskassa. Vaikka nämä luonteenpiirteeni eivät olekaan minulle mikään ongelma, törmään välillä pysähtymisen haasteeseen. Luontohyvinvointiin kuuluvat monesti erilaiset hengitysharjoitukset, aistitehtävät, piinaavat paikoillaanpysymiset ja muut suorittajaa rasittavat tyhjyyden elementit, jotka kumpuavat esimerkiksi mindfulness -menetelmistä. Moni saa näistä hyötyä ja juuri sen tarvitsemansa pysähtymisen tunteen, mutta entäpä me hieman syntymäkireät, joita täytyy vähän enemmän harhauttaa?
Latvarellin ydinajatus lähti juuri tästä. Kuinka voisin yhdistää luontovoiman hyvät puolet ja luovan käsillä tekemisen niin, että lopputulos palvelisi kokijansa hyvinvointia. Kirjoitankin teille jatkossa aika paljon menetelmistä eli hauskoista keinoista, joissa luovuus tarttuu kireämpääkin mieltä kädestä ja vie luontoon. Kun antaa käsille ja silmälle juuri sopivan kiinnostavaa tekemistä riittävän olemattomalla vaatimustasolla, voivat aivot vaihtaa vapaalle ja mieli elpyä kauniissa ympäristössä. Tämä on monessa suhteessa Latvarellin ydinajatus. Luonnon ja ihmisen luova kohtaamispaikka. Ja mikäänhän ei estä viemästä luontoa ihmisen luo, koska kaikilla tulisi olla oikeus luontosuhteeseen, vaikka sinne siirtyminen fyysisesti olisikin hankalaa.
Olen tässä Green Careen tutustumisen myötä myös siedättänyt itseäni puhtaalle pysähtymiselle, jota jotkut rentoutumiseksi kutsuvat. Paras paikka on toistaiseksi ollut riippumatto, vaikka perinteinen puuhun nojailukin alkaa jo tuottamaan tulosta.
