Kukaan ei puhu enää ärsyttävistä tyypeistä. Nyt puhutaan vain ärsykkeistä. Ärsykkeiden eturivissä marssii tällä hetkellä digitalisaatio, ja sen pienet elämänlaatua vastaan taistelevat soturit Sinivalo, Keskeyttävä Merkkiääni, Koukuttaja, Unenviejä sekä lippulaivana Pakko Olla Aktiivinen. Joskus tämän maailman meille avaavasta erittäin älykkäästä laitteesta tulee niin hyvä ystävä, että jo pelkkä laturin perään kytkeminen tuntuu kuin pitkältä erolta.
Älylaitteiden nopea valtaannousu on muuttanut ärsyttävien asioiden voimasuhteita ympärillämme enemmän kuin huomaammekaan. Kaikki muut rasittavat asiat ovat himmentyneet Sinivalon hehkussa, vaikka ne yhä ovat läsnä. Välillä on hyvin vaikeaa havaita, mistä kumpuaa oman elämän ärsytykset, ärsyttävyydet ja ärsykkeet. Ja milloin ärsyttävästä tulee rasittavaa tai uuvuttavaa.
Itsestäni olen vuosien varrella huomannut, että nautin hiljaisuudesta. Arkipäiväni täyttyy usein tauottomista puheäänistä, musiikista, hurinasta, kolinasta ja kilahduksista. Huomaan saaneeni liikaa tästä äänimaailmasta, kun illan hiljaisuudessa kellon raksutuskin huutaa korvaan. Arjen äänet ovat monesti vaativia. Ne harvoin haluavat palkita tai hoivata meitä, ennemminkin pyrkivät saamaan aikaan reaktioita. Sillloin kun ihminen vielä tonki juuria, mahtoi olla ihanan hiljaista. Soisinkin jokaiselle oikeuden vetäytyä äänettömälle muutenkin kuin symbolimielessä.
Suorittamisen tuska. Tälle elämänvaiheelle ei ole mitään toiselle samassa tilanteessa olleelle kuvaavampaa nimitystä kuin ruuhkavuodet. Siitä tietää ettei enää ole kaikki kupit kaapissa, kun ei osaa tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja pitää sitä mielestään normaalina. Jatkuva tunne henkisestä räntäsateessa hiihtämisestä on kuin krooninen ärsyke. Meitä jatkuvasti kehotetaan ottamaan rennosti ja antamaan armoa, mutta tietyssä vaiheessa on vain todettava, että armon laskeutuminen talouteen vaatii päivittäisen työsaran hyväksymistä. Suorittamisen keskellä olisi kuitenkin hyvä vähän hengitellä ja luovia: Jos perunat alkavat putoilla kesken kuorinnan, niin silloin laitetaan ranskalaisia.
Hamsterin kirous painaa päällemme. Elämme elämää, jossa tavara on saavutettavissa ja ostettavissa. Se on halpaa kaupassa ja ulkomailta tilattuna vielä halvempaa. Käsityön arvoa poljetaan eikä laadusta haluta maksaa saatika imagosta tinkiä. Persaukinenkin voi osamaksulla näyttää kroisokselta. Jossain kohdassa jatkuva hankkimisen tarve ja materian haaliminen alkaa muuttamaan kotia kodittomampaan suuntaan: Talo täyttyy tavarasta jota kukaan ei arvosta, lapset lähettävät kuvaviestejä kavereilleen asioista, joita he omistavat, eivät leikeistä, joita he leikkivät. Mutta mitä hienoutta on omistaa turhaa ja tunteetonta? Tai miksi haluaisin olla sellainen ihminen, joka haluaa näyttää samalta kuin muut ja pitää sitä tavoiteltavan arvoisena asiana?
Meitä ympäröivä median kieli vaatii koko ajan. Suuri osa median kautta saaduista viesteistä pyrkii herättämään meissä reaktion. Yleensä hakusessa on tunne, kuten himo tai syyllisyys, television kokoisen suklaapatukan edessä. Monesti tunne hakee myös reaktiota: Tartu tähän koukkuun, klikkaa itsesi pidemmälle, samaistu ja tunne ylivertaisuutta. Itselleni ajatuksia syöttävä ja reaktioita kalasteleva mainonta tai pahimmillaan jopa uutisointi on ärsyke ja vähän jopa pelote: Maailma vaatii tallustelijoiltaan jo melkoisia medialukutaitoja.
Kun mennään digitaalisten ärsykkeiden ohi ja kohti niitä asioita, jotka ovat oman arjen henkilökohtaisimpia voimanhöylääjiä, voi ehkä nähdä ne tekijät, jotka tekevät onnelliseksi tai onnettomaksi. Mutta niitä ei yleensä näe kiireessä tai paineessa. Ympäröi siis itsesi hetkeksi lempeällä hiljaisuudella ja lähde vaikka polulle kuljeksimaan. Siellä ollessaan voi paremmin aistia, mikä ärsyke ympäriltä puuttuu, kuinka paljon sen puuttumisesta tuntee saavansa energiaa ja missä itse seisoo omassa elämässään.
