Meneekö tässä ajassa jotain rikki?
Viime päivinä olen miettinyt ihmisiä, sukuja, elämänlankoja ja omaa historiaani. Olen miettinyt sitä, millaisia itsestäänselvyyksinä pidettyjä velvollisuuksia perheeseen kuuluminen tuo mukanaan. Olen miettinyt sitä, miten kaikki muuttuu.
Kun minä olin lapsi kuului äidinpuolen sukuhaaraan paljon ihmisiä: tätejä, enoa, serkkuja, kaukaa sukua olevia kyläläisiä ja mummo siinä keskellä. Oli itsestäänselvää, että osallistuttiin serkkujen rippijuhliin ja ylioppilaskirjoituksiin, kesällä kirmattiin porukalla mummolan pelloilla ja syötiin savuahventa.
Tässä ajassa ihmisiin on kasvanut valinta: Enää suvun yhteiset tapaamiset eivät olekaan itsestäänselvyys, jonka väliin voi tunkea vain sairaus tai työ, vaan jokainen voi päättää omalta kohdaltaan haluaako ajella jakamaan elämäänsä menneiden aikojen liitoskohtiensa kanssa. Haluaako jatkaa vanhoja polkuja, vai talloa omaansa?
Tässä ajassa ihmisiin on kasvanut valinta.
Itse mietin, että yksilöllisyyden ajassa on jo pitkään korostunut se, että jokainen etsii omia hengenheimolaisiaan, henkisiä turvaihmisiään ja perhesidoksia tärkeämmiksi muuttuvat ystävät ja sielunsiskot. Mutta onko tässä kääntöpuoli? Jäävätkö yhä useammat yksin etenkin iän karttuessa, kun suvun tehtävä ei enää ole auttaa ja kannatella? Viitsiikö kukaan enää vaivautua, jos palkinto on vain laimea jutustelu ja puuduttava ajomatka?
Minulle sukuhistoria on samantapainen asia kuin luontosuhde: Olemme osa luonnon jatkumoa ja ihmisten jatkumoa, oman historiamme kautta ymmärrämme toimintaamme ja meidän on helpompi löytää paikkamme maailmassa kun huomaamme ihmisissä sukupolvien takana samoja kipupisteitä tai kiinnostuksen kohteita kuin itsessämme. Itse olen vielä oppijan asemassa ja sukuun kuuluminen lisää yhteenkuuluvuutta vanhoihin tapoihin, paikkoihin, arvoihin ja kytkee myös lapseni historian polkuun. Sukuni on Etelä-Pohjanmaalta, joten tekoja lasketaan enemmän kuin sanoja.
Oman historiamme kautta ymmärrämme toimintaamme ja meidän on helpompi löytää paikkamme maailmassa.
Mutta entäpä ne suvun vanhimman polven edustajat? Mitä he ajattelevat, kun heidän vaalimansa sukukeskeinen elämäntapa leviää pirstaleiksi ja yhteensaattaminen vaatii syyllistämistä ja vetoamista? Mitä siellä takana on? Voiko siellä asua pelko? Pelko siitä, että lapset ja lapsenlapset unohtavat sen, mistä he ovat tulleet, millä poluilla heidän äitinsä poimivat kukkia, millaisesta köyhyydestä mummot rakensivat riittävän hyvää elämää, millaiset ajat opettivat selviytymään sekä lopulta pelko siitä, että unohtamalla juuret unohdetaan myös ihmiset, sekä menneet että elävät.
Tähän pelkoon tai huoleen peilaten olen itse sitä mieltä, että on olemassa velvollisuuksia, joiden vältteleminen oikeuttaa syyllistämisen. Ehkäpä syyllisyys itsessään herää vain silloin, jos sen kohde tuntee piston sisällään. Eihän se kärttäminen kaunista ole, eikä ehkä kannustakaan vuosien jälkeen saapumaan sukujuhliin piikiteltäväksi tai laskemisen kohteeksi, että monesko kerta tämä on, mutta lapsissa on tulevaisuus: Me paatuneet emme enää ehkä osaa muuttaa vuorovaikutustapojamme yhtään kauniimmiksi, mutta uudet serkut ja pikkuserkut osaavat yhä muodostaa avoimia ystävyyksiä. Niiden pohjalta sukujen jaetut polut voivat yhä tallautua tavalla, joka vähentää yksinäisyyttä ja tunnetta siitä ettei kuulu mihinkään.
