Koronan ajasta on vaikea kirjoittaa. Se on aivan liian läsnä ankeuttamassa arkeamme ja pelottelemassa piikeillään. Tietoa on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän.
Kaikki on muuttunut niistä ajoista kun itse olin lapsi. Perheen saamisen myötä aikaa tarkastelee sukupolvien sykleissä. Maailma näyttäytyy hyvin eri valossa tämän päivän lapsille kuin 80-luvun tenaville. Myös koronan aika on laittanut oman ympäristön uuteen valoon. Saavutetuista eduista ei haluaisi tinkiä, mutta tämän päivän maailma asettaa eteemme jotain sellaista, mikä isoäideillemme oli tuttua: pakon.
Pakko on kuivaa känttyä, kun on kasvanut oman sukupolveni maailmassa. Meillä on ollut vapaus valita ja seurata toiveitamme, meillä on ollut lupa ja kannustus tutkia minäämme ja rakentaa itsetuntoamme individualistisessa ympäristössä. Matkallamme oman elämän loistokkuuteen olemme karistaneet muuttokuormastamme hankalat ihmissuhteet ja epämuodikkaat räsymatot.
Lastemme maailma etenee yksilöllisessä jatkumossa, mutta siihen on kehittynyt jotain muutakin: Yhä varhaisemmassa vaiheessa huomatut lahjakkuudet ja niiden harjaannuttaminen. Lapsemme harrastavat, ovat kiinnostuneita ja sitoutuvat paljon muuhunkin kuin koulunkäyntiin jo ihan pienestä pitäen. Tätä olen miettinyt paljon, sillä omat lapseni harrastavat hyvin vähän jo maantieteellisistä syistä, että pitäisikö minunkin entistä tarkemmin havainnoida heidän erityisiä kykyjään ja auttaa hiomaan ne huippuunsa ennenkuin kilpaveikot ja -sisaret kiilaavat kauas edelle.
Koronan aika on vienyt harrastavilta lapsilta paljon jättäen tilalle paljaan arjen. Ja sen arjen tarkastelun valossa omat syrjäseudun mukulani ovat vetäneet pidemmän korren: Heidän elämänsä kiinnostuksen kohteet ovat pysyneet ennallaan monipuolisen luontoympäristön ja luovia virikkeitä tursuavien jemmakaappien turvin. Arjen sisällön vastuu on tässä ajassa yksin perheillä. Kotikuvioissa pyöriessä voisikin hetken miettiä sitä omaa lapsuuttaan, jolloin elinpiirimme olivat luonnostaan suppeammat ja touhut vähemmän tavoitteellisia: Mitkä asiat arjessa silloin tuottivat iloa ja voimaa, voisiko niitä tuoda tähän päivään?
Palaan ajatuksissani taas isoäitien aikaan: Heille yhden koronavuoden rajoitukset olisivat ehkä olleet henkisesti paljon kevyempi selättää, kun ei ollut niitä kaikkia saavutettuja etuja, joista ahdistua. Elämä pyöri luonnostaan kodin töissä ja matkailu oli hyvin vähäistä. Heillä oli ehkä muistissaan myös paljon suuremmat uhraukset kuin meillä. Tämän ajatuksen ei ole tarkoitus vähätellä perheiden sosiaalisia tai taloudellisia ahdinkoja tässä ajassa, tiedän että niitä on paljon, vaan pohtia sitä kuinka koko koronarajoitusten ajassa näkyy maailman nopea kehitys ja yksilön sinnittely sen vauhdin kelkassa.
Isoäideillämme oli kenties myös paremmat mahdollisuudet ottaa haltuun vaikeita tilanteita. Pakko sanana sisälsi tiedon siitä, että jos tämän jättäisi tekemättä voisi talo kylmetä, eläimet kuolla tai työmatka jäädä taittamatta. Omalle sukupolvelleni pakko on paljon venyvämpi käsite. Käsitteitä omaan muottiin venyttelevä sukupolveni sekä rakkaat lapsemme olemme hieman hukassa koronarajoitusten edessä: Suurin osa meistä puree hammasta ja tekee parhaansa, mutta sitten ovat ne oman elämänsä supertähdet, jotka tanssivat yössä suuren joukon yläpuolella. Isoäidit olisivat ehkä tienneet paremmin senkin kuinka heitä lähestyä.
Koronan ajasta on vaikea kirjoittaa. Se on aivan liian läsnä ankeuttamassa arkeamme ja pelottelemassa piikeillään. Tietoa on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Ehkä otamme tästä vaikeasta vuodesta tai parista mukaamme jotain arvokasta: Yksilön vastuun yhteisön hyväksi, yhteisön tuen yksinäisten hyväksi ja aikuisen katseen siirtymisen perhearjen pyörittämisestä sen arjen sisällön laatuun. Lasten vastuuksi jääköön tästä ajasta näkyväksi tuleminen omassa perheessään, leikki ja ulkoilu. He kantavat kapeilla harteillaan aikuisten tympääntyneitä huokailuja, supinoita, uutisten irtosanoja ja käsidesin tuoksua. Ja isoina he muistavat tästä ajasta sen, mitä me heille annamme.
