Keveitä kiviä taskut täynnä

Pidän kovasti kivistä. Varsinkin sellaisista, joita maa ja jää on hionut pyöreiksi. On kiehtovaa ajatella kuinka syvältä ne ovat nousseet, missä ne ovat maankuoren mukana kulkeneet ja kuinka kauan. Kuvitella, että kävelemme täällä pohjolassa tarunhohtoisesti nimetyn Fennoskandian kilven päällä, ja sen vanhimmat kerrokset vievät tuhansien miljoonien vuosien taakse. Haluaisin ajatella, että kivissä on hiljaista viisautta ajoilta, jolloin ihminen oli vasta tuikkeena kaitselmuksen mielikuvituksessa, tai kuinka kukin syntyhistoriaamme haluaakaan mieltää.

Suhteeni kiviin on saanut sellaisen piirteen, että nappaan niitä mukaan taskuihini. Jos käyn uudessa paikassa, pieni kivi on hyvä matkamuisto. Jokaisella alueella on omat sävynsä ja eroavaisuutensa kivilajeissaan. Joskus taas kivi vain näyttää siltä, että se haluaisi asettua käteeni.

Kun kiviä lähtee tuunaamaan, voi Latvarellin hengessä unohtaa kaikki säännöt ja edetä sellaiseen suuntaan, mikä itsestä tuntuu oikealta. Apuna voi kuitenkin käyttää suurisilmäistä parsinneulaa. Vyötetty kivi on kädessä ikivanha, pehmeä ja lämmin, oikea luonnon varamummo!

Törmäsin joskus Pinterestissä termiin “serenity stones”. Ajatus tyyneyden kivistä puhuttelee ja kiehtoo. Omat taskukiveni ovat tyyneyden kiviä, jotka kantavat jokainen sisuksissaan omaa tarinaansa. Kivet ovat kuin pieniä palasia hyvistä hetkistä, jotka palaavat elävästi mieleen fyysisesti kosketeltavan muiston kautta.

Kun kiviä on kertynyt riittävän kokoinen kasa, ei enää oikein muista mikä tuli mistäkin. Silloin niille voi antaa inhimillisiä piirteitä: piirtää niihin, kirjoittaa, maalata tai tässä tapauksessa punoa ja solmia. En ole mikään käsitöiden mestari, sillä ne vaativat liikaa pikkutarkkuutta ja sääntöjen noudattamista, mutta solmujen vyöttämisessä kivien ympärille syntyi oma luova kuplansa. Ehkäpä kiviin siirtyi näiden punosten myötä hieman minun hätäistä ja pirskahtelevaa viisauttani. Joka tapauksessa, kuljin taas hetken hauskoissa muistoissa siellä Fennoskandian kilvellä.

Kiveen voi punoksen avulla kiinnittää myös jotain muuta, kuten palan ajopuuta, helmen, kukan, simpukan tai muun erityisen viestin, jos kiven haluaa vaikkapa antaa ystävälle.

Kun kaikki paitsi marjanpoiminta on turhuutta

Olen suurten marjanpoimijoiden sukua. Aina siihen aikaan vuodesta, kun keskikesä taipuu kohti loppuaan ja aamukaste viipyy nurmikolla jo vähän pidempään, alkavat varaston nurkissa olevat tyhjät ämpärit siirtyä näkösälle. Ämpäreitä löytyy perinteisiä kymmenlitraisia mustikoille ja puolukoille, matalampia ja pienempiä helposti muhjuuntuville vadelmille tai aivan erinomaisena vuotena lakoille. Joissain on hyvä sanka polkupyörän sarveen ripustamista varten, toiset taas ovat erityisen värisiä, jotta näkyisivät kankaalla kauas.

Kun mummoni vielä eli, kutsuttiin tätä vuodenaikaa marjassa hyppäämiseksi. Aamuvarhain hypättiin suolle tai kosteaan kuusimetsään ennen mäkärien ja kärpästen ylivaltaa. Keskipäivä pyhitettiin marjapuskille, joiden sato keitettiin kesäkeittiössä kymmeniksi ja kymmeniksi mehupulloiksi. Illalla siivottiin marjoja ja vanhempi polvi muisteli kuinka hauskaa lapsena oli puhdistaa mustikoita tuulessa hulmuavan lakanan päällä. Itse aina välillä tuumiskelin, että mihin se hauskuus katosi, kenties tuntien nyppimiseen, mutta puhtaan kiiltävä sangollinen marjoja on kuin lapsen saaminen: Tuska unohtuu nopeasti.

Viime vuodet ovat olleet kiireisiä. Takapenkki täynnä pieniä ihmettelijöitä ei enää olekaan aivan yksinkertaista ajella paria tuntia lapsuuden takuuvarmoille marjamättäille. Ja mikään ei ole sen vaikeampaa kuin lähteä samoilemaan vieraille konnuille ämpärin kanssa toivoen, että löytäisi sen uuden marjapaikan. Uusi metsä on vieras ja hankala: väärästä kohtaa kuiva ja korkea. Se vaatii vuosien kesytyksen, ennenkuin se avaa ovensa uudelle marjastajalle. Sitkeästi kaikki nämä vuodet marjat ovat uskollisesti kuitenkin löytäneet tiensä pakastimeemme. Vanhempi polvi on kulkenut metsiä ja pitänyt yllä suurten marjastajien ketjua.

Marjankaipuussaan on välillä hauskaa rustailla marjoja paperille. Pyöreillä muodoilla leikkittelyssä on jotain terapeuttista ja ihanan lapsenomaista. Näihin täpliin, läiskiin ja pilkkuihin upotessaan voi samalla tehdä mielikuvamatkaa omille lempipaikoilleen metsän kätköissä.

Tänä kesänä koitti hetki, jolloin pääsin lähtemään mustikkaan ystäväni kanssa. Otin ämpärini, sen värikkään, ja kumisaappaat, ne ehjät, sekä sukumme tottuneilta naisilta opitun varusteista tärkeimmän: vaalean pitkähihaisen puuvillapaidan. Se on kuumalla viileä ja väljyydessään ylivetoinen hyönteisiä vastaan. Päähäni sidoin huivin, aivan kuten mummonikin oli aina tehnyt. Metsä tervehti minua hiljaisuudellaan ja hempeällä huojunnallaan. Korppi selvitteli kurkkuaan jossain kauempana. Hiljakseen mustikat ropisivat ämpäriin ja keho toisti liikesarjaa, joka oli kuin vanha tuttu. Marjassa hypättiin jälleen.

Illalla ennen nukahtamista, kun suljin silmäni, tanssivat hetken aikaa luomien sisäpinnoilla iloiset mehukkaat mustikat.