Syksyn lähestyessä värit luonnossa lisääntyvät, ja on aivan kertakaikkinen synti jättää hienot lehdet hyödyntämättä kuvan teossa. Sitähän voisi verrata pieneksi elämän juhlistamiseksi ennenkuin kaamos ja lehdettömät puut taas tavoittavat meidät.
On monia tapoja painaa lehtiä, tässä niistä yksi. Oma ajatukseni oli se, että syksyn värit saavat loistaa paperin taustassa, kun taas lehdet painetaan yksivärisesti jolloin niiden yksityiskohdat nousevat paremmin esiin. Tämä ei ehkä ole taidetta puhtaimmillaan, mutta ihan kelpoa taideaskartelua. Ennen kaikkea tässä saa yhdistää monta hauskaa hommaa: luonnossa liikkumisen, lehtien etsimisen, värien sekoittelun ja lopputuloksen aikaansaamisen kuin vahingossa. Tässä saa yleensä aikaan myös ison sotkun, joten valkoinen paita suorastaan huutaa harmia.
Homma on helppoa, kun sen hahmottaa, joten ei muuta kuin hommiin ihan kaikenikäiset.
Syksyinen väripainanta tehdään akryyli- tai askarteluväreillä jämäkälle ja sileälle paperille. Tässä on yhdenlainen lopputulos. Ennen tätä vaihetta olin muun muassa hakenut pinon lehtiä pihamaan katveista ja laittanut ne pohjavärien maalaamisen ajaksi levyn alle painumaan. Värien lisääminen lehtiin ja painaminen oli hieman helpompaa, kun lehdet olivat antaneet vähän periksi ryhdistään painon alla.Pohjaväri levitetään lastalla. Reilu määrä tässä tapauksessa akryylimaalia ajellaan ja laapataan paperille, paksuja kohtia kannattaa lastata ohuemmaksi. Tässä minä lastaan ensin kaupasta ostetulla peruslastalla, joka on ihan ok. Sitten minä lastaan tuunatulla lasten katselukirjasta leikatulla lastalla, johon saa saksilla käteviä koloja tekemään kuvioita. Se on oikeastaan parempi ja taipuisampi lasta, sekä helppo tehdä sopivan kokoiseksi.
Lastaaminen on hauska tapa levittää maalia myös lasten kanssa: Tämä vetoaa erityisesti pieniin poikiin, jotka tykkäävät työkaluista, sekä sateenkaaria rakastaville pikkutytöille. Lastan kanssa harvoin myöskään menee hermo, kun lopputulos on aina yllätys eikä voi liian tarkkaan pyrkiä tiettyyn tulokseen.Tällainen taustani oli kuivumisvaiheessa. Taustan värejä valitessa kannattaa ottaa yksi tai kaksi lähisävyä pääväriksi ja lisäillä vain pieniä määriä muita värejä, koska muuten lopputulos on helposti ruskea eikä riemukas ruska. Lastaan voi lisätä montaa väriä kerrallaan vierekkäin, niin vedetyt raidat ovat monisävyisiä. Pohjan kannattaa antaa kuivua edes suurinpiirtein tässä vaiheessa.Ja sitten voi hakea ne ihanat vähän lörpähtäneet lehdet. Maali on levitetty lehtiin töpsöttimellä, sehän tuon tuputtajalaitoksen virallinen nimi taitaa olla. Niitä saa kaupasta oikein puuvarrella, mutta omani on pyöräytetty patjan kulmasta ja teipattu piukaksi. Tärkeintä on, että töpöttäjä on rutikuiva: vesi sotkee ja tuhraa. Tässä kohtaa voi miettiä haluaako maalin levittää kummalle puolelle lehteä. Jos töpöttäjä on vielä pieni, on se sileämpi puoli helpompi ottaa haltuun. Lehti laitetaan haluttuun kohtaan kuivaa maalauspohjaa ja väri painellaan varovasti lehteä liikuttamatta paperiin. Sitten lehti nostetaan pois. Jossain kohtaa hoksasin, kun kaikki paitsi housuni olivat maalissa, että maalisen lehden päälle voi laittaa suojapaperin, jolloin maali on helpompi painella ja taputella irti lehdestä maalaukseen. Lehtikään ei suojapaperin alla juuri pääse liikkumaan.Tässä hieman lähikuvia yksityiskohdista, joita juurikin halusin saada taltioitua.Nämä taideaskartelut ovat aina hauskoja, mutta lopputuotos haastava sijoittaa. Mitäpä niistä voisi tehdä? Omani leikkaan ja tuunaan kauniiksi onnittelukorteiksi, kirjankansiksi tai käytän kollaaseissa. Olen aika varma, että jos näitä tekee lasten kanssa, on heillä monta hyvää jatkojalostusideaa. Mitähän sinä keksit?
Kun minä olin pieni, ei ollut kuin kolmenlaisia marjoja: mustikat, vadelmat ja puolukat. No toki hillot ja mehut päälle, mutta sen sortin marjat tulivat pulloissa tai purnukoissa. Nykyajan lapsella onkin jo paljon enemmän vaihtoehtoja. Löytyy keltaista vadelmaa, kuukausimansikkaa, hunajamarjaa, viherherukkaa, suklaakirsikkaa, tyrniä ja vaikka mitä sekä eksoottiset gojit päälle. Aika harva lapsi kuitenkaan enää osallistuu yhtä tiiviisti marjojen nyppimiseen kuin me 80-luvulla syntyneet emalimukilapsoset, joiden piti vielä ala-asteella kiikuttaa puolukoita koulun keittiölle puuropäiviä varten.
Ennen suureen kuvien metsästykseen lähtemistä on hyvä harjoitella lasten kanssa tarkennusta, jotta kärpässienet eivät päädy sienisalaattiin. Puhelimessa on ehkä fiksua jättää myös äänet päälle, jos sattuu käymään niin, että älylaite ei osaa itse kävellä pois metsiköstä.
Oman ruokansa kasvattaminen tai poimiminen opettaa valtavasti lasta ja aikuista. Kun tuntikausia tuijottelee ravintonsa lähdettä vuodesta toiseen, oppii sen nyanssit ja erottaa helposti väärän lajin tai pilalle menneen sadon. Mutta koska kaikki eivät voi kasvaa yhdessä sapuskansa kanssa, on tärkeää harjoitella tunnistamaan myrkyllisiä lajeja ympäristössämme. Lapsilla varsinkin kokeilunhalu tai innostus saattaa joskus voittaa varoituksen sanan äänen.
Ajatus myrkynmetsästyksestä valokuvan keinoin pulpahti mieleeni kun yhtenä päivänä tuijottelin sudenmarjaa, tuota pensasmustikan identtistä kaksosta. Tässä ympäristöä hahmottavassa valokuvanmetsästyksessä on tarkoituksena ottaa valokuva kaikista oman ulkoilupaikan myrkyllisistä kasveista, sienistä ja marjoista. Lopussa jokainen kuvaaja voi esitellä myrkyllisten asioiden galleriansa ja yhdessä kirjoista tutkien voidaan tunnistaa lajit ja niiden todellinen vaarallisuus.
Tässä hommassa otollisin aika on juuri nyt, kun metsässä on marjojen ja sienien väriloisto. Lapsilla on myös tuoreessa mielessä käsihygienia ja turvaväli – käteviä taitoja myös vaikkapa kielonmarjojen kanssa.
Tehtävä sopii pienistä koululaisista ylöspäin, sillä puhelimen kameran hallinnan pitäisi olla sellaista, että tarkennus jo sujuu. Puhelimen tallessa pitäminen pusikoissa onkin sitten aivan toinen haaste. Tässä valokuvailussa ei tarvitse kilpailla: Ei ole tarkoituksenmukaista etsiä kaikkia Suomen myrkyllisiä sienilajikkeita, vaan nimenomaan hahmottaa ne oman ulkoilualueen petolliset kasvit ja sienet, joiden ei soisi päätyvän lautaselle.
Taas syksy kolkuttelee. Mukanaan se tuo joka vuosi tapahtumia ja tilaisuuksia, jotka ovat täynnä vieraita ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat varmasti aivan mainioita tyyppejä kunhan heihin tutustuu. Tutustuminen ei ole helppo taiteenlaji. Siihen liittyvät aina huterat ensivaikutelmat, pitkät hiljaisuudet, oman persoonan piirteet, kuten se suomalainen sosiaalisuus: Minä puhun vasta kun kysytään ja sen jälkeen en puhu mitään, kun kuitenkin sanon jotain tyhmää. Onneksi aina joukkoon mahtuu niitä ihania hermostuneita papupatoja, jotka puhuvat kaikkien puolesta ja pelastavat tilanteen.
Joskus aikuisetkin saattavat tarvita pientä apua tutustumisessa ja jään murtamisessa. Ja joskus se hyvä keino tutustua voikin olla ei-sanallinen. Tähän liittyen useiden tuskallisten tutustumismuistojen siivittämänä (vaikka lopputulos onkin kullannut muistot) kehitin luontoympäristöön sopivan tutustumistehtävän aikuisporukoille. Tämä voisi olla hyvä tehdä vaikkapa silloin, kun työkaverit ovat vaihtuneet tai uusi porukka aloittaa samoja opintoja. Ajatuksena on siis se, että jokainen ryhmän jäsen etsii vastauksen annettuun kysymykseen luontoelementin avulla.
Ole hyvä ja lataa alla oleva pdf-tiedosto, jos haluat kokeille tutustumista Green Care -hengessä.
Kun kankea kaksijalkainen kohtasi notkean yksijalkaisen.
Syksyn koittaessa metsässä nousee sieniä niin että humina käy. Ihmisen ajatushan lajittelee sienet yleensä karkeasti kahteen pärekoriin: ruskeat ja punaiset. Mutta kun sieniä kyykistyy oikein katsomaan, voi nähdä uskomattoman määrän sävyjä, rakenteita, kiiltoja ja kuultoja sekä muotoja. Sienten piirtäminen onkin hieno tapa havainnoida luonnon monimuotoisuutta. Lisäksi se on aika vaihtelevaa ja virkistävää!
Rouskut sekatekniikalla: Nämä on poimittu paperille nopeana akvarelliluonnoksena, keskittyen kauniin aamupäivän valoihin ja varjoihin. Päälle on lisätty kerroksia puuväreillä. Maukkaampi versio sienisalaatista, sanoisi moni.
Metsään lähtiessä kannattaa napata kainaloon retkipatja, jotta voi istua alas sienien tasolle. Joskus sieni kasvaa kätevästi kannon päällä, mikä helpottaa kankean kaksijalkaisen luomisprosessia. Tarpeen on myös piirustusalusta ja valittu tekniikka, kuten lyijykynä tai vesivärit – nämä ovat aika vaivattomia kavereita metsässä. Tuulinen päivä saattaa pelastaa kärpäsiltä, mutta jos ne muodostuvat ongelmaksi, on meillä onneksi pihojemme kaunistukset nurmikkosienet ja käävät.
Positiivinen limanuljaska. Piirtämisen kohteeksi voi itseään huvittaakseen ottaa sellaisen kohteen, jota lähtökohtaisesti pitää tympeänä tai ällöttävänä. Piirtämällä sellaistakin kohdetta voi havainnoida mielenkiinnolla ja löytää siitä kauneutta.
Aivan viime vuosina ympärilläni arjen ääripäätä suorittavien ihmisten puheisiin on noussut uusi termi: maadoittuminen. Itselläni oli aluksi vaikeuksia saada haltuun tätä sanaa: Se kuulosti vähän turhan henkiseltä ja huopapäähinettä edellyttävältä. Maadoittumisella tarkoitetaan yhteyden luomista oman kehon ja maan välille, toki prosessista tuntuu olevan yhtä monta tulkintaa kuin uskontokuntaa. Tämän yhteyden ylläpito edistää hyvinvointia ja henkistä balanssia, näin ajattelevat maadoittumiseen uskovat. Helpoimmillaan maadoittuminen voi olla vaikkapa kävelyä avojaloin nurmikolla, mutta se voi olla myös meditatiivista tai aisteja ruokkivaa: Luonnon äänille tai tuoksuille antautumista, mikä osaltaan auttaa vahvistamaan yhteyttämme luontoon.
Mätänevä sieni: Elinkaarensa aikana sieni saavuttaa laajan värien kirjon, myös tätä voi havainnoida piirrellessään. Jos sieni ei tule valmiiksi mättäällä, on aivan sallittua jättää se kesken, napata valokuva ja tehdä työ valmiiksi myöhemmin vaikkapa pakurikääpäteekupin äärellä.
Sienien piirtelyn prosessi yhdistyy vahvasti ajatukseen maadoittumisesta: Siinä kuljetaan luontoon, etsitään sieltä kohteita, joihin tuntee yhteyttä ja aivan konkreettisesti istutaan luonnon keskelle meditatiivisen työn äärelle. Piirtäminen on usein meditatiivista, luonnossa tapahtuva piirtely synnyttää tapahtumaan luontosuhdetta käsittelevän tason. Silmän ja käden työ tyhjentää ajatukset kaikesta turhasta ja keho vastaanottaa luonnon läsnäolon. Näidenkin luonnosten parissa kohosi mahtava sieni-flow.
Sienien piirtämisessä voi itse valita lähteekö niitä hahmottelemaan tiukasti havainnon kautta vai leikitteleekö luonnon maailmalla ja luonnostelee jotain villimpää. Valinta on tarkkailijan. Maadoittumisen mahdollisuudesta vielä sananen: Vaikka edelleen koen mielleyhtymän itsestäni maadoittumassa hieman hulvattomana, on sana alkanut maistumaan suussani paremmalta. Luontoyhteyden ja oman luontosuhteen merkityksen tiedostaminen on tärkeää, kutsui sitä millä sanalla tahansa. Onhan se niin, että metsiköissä vietetty laatuaika harvoin alkaa helttaa punoittamaan tai pillikkeistä puristamaan.
Kärpässieni säilyy mielessä aina vaan sadunomaisena ja vaarallisena, se on sienipiirtelyn ikuinen klassikko ja siitä on vaikkapa hyvä aloittaa.
Koska olet viimeksi käynyt mummolassa? Nyt en tarkoita lastesi mummolaa, vaan sitä paikkaa, jonka hirret narisivat sinun pikku jalkojesi juostessa niiden päällä. Itse en ollut käynyt omassani seitsemään vuoteen talon ollessa muussa käytössä. Mummonikin on astellut taivaan valkoisilla mättäillä jo vuosikymmenen verran. Käynti tuossa vanhassa muistoja pursuilevassa talossa oli erityinen. Siellä edelleen tuoksui mummon tupa, huojuivat mummon omenapuut ja kaapeista löytyivät jopa mummon poppanat.
Melkein kaikilla meistä on se erityinen paikka, jossa luodut muistot ovat ainutlaatuisempia kuin kenelläkään toisella vastaavissa paikoissa. Onnekkailla niitä paikkoja on useampia. Kuinka paljon keräämissämme tärkeissä muistoissa lopulta onkaan paikkaa ja kuinka paljon siellä olleita ihmisiä? Tätä mietin ollessani mummolassa, sillä tyhjässä talossakin saattoi yhä saavuttaa sen alkuaikojen tunneyhteyden. Vai rakentaako ihminen vuosikymmenten varrella itsensä niin osaksi kotiaan, ettei kuolemakaan onnistu kuluttamaan häntä sieltä kokonaan pois? Vai onko paikan tunnemuisto lopulta vain oman mieleni tuotos, jossa lapsuuden seikkailut henkilöityvät siellä hääränneeseen mummoon?
Ehdotus: Kaiva luonnoskirjasi ja kynäsi jostain, piirrä paperille muistoja, kuvia, asentoja ja välähdyksiä sellaisesta ihmisestä, joka on jo kuollut ja jonka tunsit joskus hyvin. Mieti missä hän kulki, mitä hän tyypillisimmin teki ja mitä kantoi mukanaan.
Kuolleista tulee ajan saatossa kuin kuvia: Heistä kerrotut muistot punovat mielikuvia, oikovat mutkia ja unohtavat ne asiat, joiden muistaminen veisi muistoa väärään suuntaan. He muuttuvat kuvakirjan sivuiksi ja vajoavat omaan aikaansa, kun muu maailma porskuttaa kiireellä eteenpäin. Lopulta he muuttuvat tarinoiksi, jotka muistetaan niin kauan kuin niitä kerrotaan.
Minun mummoni oli teräsmummo, joka katkoi nokkosia paljain sormin, tappoi kyykäärmeitä rautakangella ja heräsi aamuviideltä syömään puuroa. Ja mummon kuolemaa seuraavana kesänä hänen puutarhansa kaikki kukat puhkesivat suurimpaan loistoon mitä oli nähty. Kukaan ei ääneen ehkä todennut, mutta vaikutti siltä kuin henki vielä pihisisi jossakin.
Ehdotus 2: Piirtämiesi asioiden perusteella tutkaile millaisten asioiden kautta sinä hänet näit ja millaisia ajatuksia omat muistojesi viivat sinussa nyt herättävät.
Kuolema on osa luontoa, vääjäämätön luonnonlaki. Mutta luonto myös lohduttaa ja seisoo ikiaikaisena vieressä, kun ihminen vuorotellen lyö ja halaa puuta. On vaikea sanoa mitä mieltä olen: Loihtiko mummo luonnon avulla puutarhansa kukoistukseen, vai loiko lohdutuksen kukkameren jokin ikuinen ympärillämme, oliko se kenties silkkaa sattumaa?
Ehdotus 3: Samalla kun piirrät, anna mieleesi nousta myös ääniä ja tuoksuja, ehkä jopa makuja tai lämpötiloja liittyen niihin paikkoihin, joissa muistoissasi käyt. Huomaat ehkä, että se tapahtui jo ilman tätä ehdotustakin.
Elämme liikaa ajassa, jossa lohtu on epämuodikasta. Menetyksen hetkellä lasketaan tilastoista todennäköisyyksiä ja eliniänodotteita. Lohdun sanat korvataan usein realismilla, jota vasten on aika kova painaa päänsä illan laskeuduttua. On höyrähtänyttä ajatella, että kukkaloiston ja kuolleen hengen välillä voisi olla yhteys, vielä kummeksuttavampaa sanoa se ääneen. Mutta nämä ovat vaikeita ja kipeitä asioita tässä ajassa, jossa on hyvin vähän aikaa kuunnella itseään ja kummituksiaan.
Minun askeleeni aikovat jatkossakin kulkea vanhojen paikkojeni polkuja, jotka ovat olleet niin monen muunkin vanhoja reittejä joskus kauan sitten. Niillä poluilla kannattaa aina antaa aikaa omille kummituksilleen ja kuville, joita he jättivät jälkeensä.
Joskus hommat vaan kaatuu päälle. Niitä on liikaa, niiden takanakin on vielä pinollinen puhteita ja eteneminen tyssää kuin tervaan. Yleensä nämä hommat ovat sellaisia, että se hetken lorviminen ei vie valmiiksi saamista yhtään kauemmaksi, joten otapa itseäsi niskasta kiinni ja pidä tauko. Itseään kehittävä luova näpertely on aina riittävä perustelu lorvimisen oikeutukselle, joten tässä teille kaikille pientä karkumatkaa ajatteleville huvitusta: Päiväsi supersankarina! Ja vielä !!!
Perhosenkeveä kalenterisankari katsoo horisonttiin ohi kiireiden liihotellen rautalankansa varassa.
Piirrä siis itsesi supersankarina, voit liittää kuvaasi päivän tunnelmiin sopivia sankarin varusteita, kuten pölynimurin tai kloriitin ja matolääkkeet osaksi kuvitelmaa. Leikkaa sankarisi, teippaa hänen höyhenenkeveä vartalonsa tikunnokkaan ja vie itsesi valokuvan siivin lentoretkelle! Onpas muuten hauskaa hihitellä itsekseen ojan mutkassa omille mielikuvilleen. Samalla voit etsiä sankarillesi mielipaikan ja asettaa hänet siihen, jotta hänkin saa hetken lepuuttaa supervoimiaan. Kun olet saavuttanut lentävän kepeän mielenlaadun, voit palata takaisin sorvisi ääreen.
”Älä tule lähemmäs, sontiainen, mulla on imuri!” näin uhittelee kaikilta roiskeilta suojautunut arjen sankari.
Tämän voi tietenkin toteuttaa myös supermutsin otteella, ja rustailla näitä sankaruuksia yhdessä lapsiväen kanssa, miestä unohtamatta. Joskus on ihan hyvä poiketa totutusta värityskuvasta tai pallon potkimisesta. Supersankari itseluotuna hahmona voi valottaa meille myös haaveita tai tavoitteita, joita piirtäjällä on, tai millaisia piirteitä hän liittää omaan kuvaansa superihmisestä. Lapsosilla saattaa olla myös jotain harvinaisen mielenkiintoista sanottavaa sinun sankarikuvastasi.
Mutta älä nyt ylianalysoi lentävää sankariasi edellisen kappaleen perusteella, anna mennä vaan! Valoa kohti!
Kukaan ei puhu enää ärsyttävistä tyypeistä. Nyt puhutaan vain ärsykkeistä. Ärsykkeiden eturivissä marssii tällä hetkellä digitalisaatio, ja sen pienet elämänlaatua vastaan taistelevat soturit Sinivalo, Keskeyttävä Merkkiääni, Koukuttaja, Unenviejä sekä lippulaivana Pakko Olla Aktiivinen. Joskus tämän maailman meille avaavasta erittäin älykkäästä laitteesta tulee niin hyvä ystävä, että jo pelkkä laturin perään kytkeminen tuntuu kuin pitkältä erolta.
Älylaitteiden nopea valtaannousu on muuttanut ärsyttävien asioiden voimasuhteita ympärillämme enemmän kuin huomaammekaan. Kaikki muut rasittavat asiat ovat himmentyneet Sinivalon hehkussa, vaikka ne yhä ovat läsnä. Välillä on hyvin vaikeaa havaita, mistä kumpuaa oman elämän ärsytykset, ärsyttävyydet ja ärsykkeet. Ja milloin ärsyttävästä tulee rasittavaa tai uuvuttavaa.
Itsestäni olen vuosien varrella huomannut, että nautin hiljaisuudesta. Arkipäiväni täyttyy usein tauottomista puheäänistä, musiikista, hurinasta, kolinasta ja kilahduksista. Huomaan saaneeni liikaa tästä äänimaailmasta, kun illan hiljaisuudessa kellon raksutuskin huutaa korvaan. Arjen äänet ovat monesti vaativia. Ne harvoin haluavat palkita tai hoivata meitä, ennemminkin pyrkivät saamaan aikaan reaktioita. Sillloin kun ihminen vielä tonki juuria, mahtoi olla ihanan hiljaista. Soisinkin jokaiselle oikeuden vetäytyä äänettömälle muutenkin kuin symbolimielessä.
Suorittamisen tuska. Tälle elämänvaiheelle ei ole mitään toiselle samassa tilanteessa olleelle kuvaavampaa nimitystä kuin ruuhkavuodet. Siitä tietää ettei enää ole kaikki kupit kaapissa, kun ei osaa tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja pitää sitä mielestään normaalina. Jatkuva tunne henkisestä räntäsateessa hiihtämisestä on kuin krooninen ärsyke. Meitä jatkuvasti kehotetaan ottamaan rennosti ja antamaan armoa, mutta tietyssä vaiheessa on vain todettava, että armon laskeutuminen talouteen vaatii päivittäisen työsaran hyväksymistä. Suorittamisen keskellä olisi kuitenkin hyvä vähän hengitellä ja luovia: Jos perunat alkavat putoilla kesken kuorinnan, niin silloin laitetaan ranskalaisia.
Hamsterin kirous painaa päällemme. Elämme elämää, jossa tavara on saavutettavissa ja ostettavissa. Se on halpaa kaupassa ja ulkomailta tilattuna vielä halvempaa. Käsityön arvoa poljetaan eikä laadusta haluta maksaa saatika imagosta tinkiä. Persaukinenkin voi osamaksulla näyttää kroisokselta. Jossain kohdassa jatkuva hankkimisen tarve ja materian haaliminen alkaa muuttamaan kotia kodittomampaan suuntaan: Talo täyttyy tavarasta jota kukaan ei arvosta, lapset lähettävät kuvaviestejä kavereilleen asioista, joita he omistavat, eivät leikeistä, joita he leikkivät. Mutta mitä hienoutta on omistaa turhaa ja tunteetonta? Tai miksi haluaisin olla sellainen ihminen, joka haluaa näyttää samalta kuin muut ja pitää sitä tavoiteltavan arvoisena asiana?
Meitä ympäröivä median kieli vaatii koko ajan. Suuri osa median kautta saaduista viesteistä pyrkii herättämään meissä reaktion. Yleensä hakusessa on tunne, kuten himo tai syyllisyys, television kokoisen suklaapatukan edessä. Monesti tunne hakee myös reaktiota: Tartu tähän koukkuun, klikkaa itsesi pidemmälle, samaistu ja tunne ylivertaisuutta. Itselleni ajatuksia syöttävä ja reaktioita kalasteleva mainonta tai pahimmillaan jopa uutisointi on ärsyke ja vähän jopa pelote: Maailma vaatii tallustelijoiltaan jo melkoisia medialukutaitoja.
Latvarellin retkivinkki työn taakan alle voipuville: lilluvan laiska ranta.
Kun mennään digitaalisten ärsykkeiden ohi ja kohti niitä asioita, jotka ovat oman arjen henkilökohtaisimpia voimanhöylääjiä, voi ehkä nähdä ne tekijät, jotka tekevät onnelliseksi tai onnettomaksi. Mutta niitä ei yleensä näe kiireessä tai paineessa. Ympäröi siis itsesi hetkeksi lempeällä hiljaisuudella ja lähde vaikka polulle kuljeksimaan. Siellä ollessaan voi paremmin aistia, mikä ärsyke ympäriltä puuttuu, kuinka paljon sen puuttumisesta tuntee saavansa energiaa ja missä itse seisoo omassa elämässään.
Sanotaan, että lapset tunnistavat mielialoja ja imevät kiireisten aikuisten energioita kuin sienet. Tämän tuuman ääressä kehittelin marjaretken oheisviihdykkeeksi Mustikkabingon, joka tukee lapsen tunteiden tunnistamisen taitoja, mielikuvitusta ja sorminäppäryyttä. Hieman isompi bingoaja hoksasi heti mistä oli kysymys: Ihan jo pelkän mustikan olemuksesta voi erotella inhimillisiä piirteitä, tulkita ne tunteiksi tai mielialoiksi. Niinpä hän ihan innostuneena etsi tunteikkaita mustikoita ja tulkitsi niiden luonnetta joskus naamavärkin perusteella, joskus sijainnin tai syödyksi tulemisen kohtalon.
Tässä bingossa uskoimme kierrätyspaperin voimaan ja piirsimme pohjan itse käyttäen teippirullaa ympyrämuottina sekä fonttina perinteikästä käsinkirjoitettua.
Tämä bingo vaatii lukutaitoa tai lukuapua, mutta samanlaisenhan voisi toteuttaa kuvapohjalla. Itse olen herännyt miettimään, että tunnetilojen tulkitseminen pelkän sanavihjeen avulla on tärkeää tämän ajan lapselle. Sanallinen vihje haastaa lasta pohtimaan sanojen merkitystä ja oppimaan tunteista niiden kaikissa vivahteissa. Aikuinen myös näkee, mitä lapsi jo ymmärtää.
Putoamme emojien ilmemaailmaan jo niin varhain, että tunteiden tunnistaminen vaikkapa vain kirjoitetusta tekstistä ei ole yhtä itsestäänselvää kuin ennen. Samalla ihmisten välisessä viestinnässä kaikki muuttuu hassuksi, ironiseksi tai sarkastiseksi vähän liian helposti vakavissakin asioissa. Kuinkahan moni huolestuisi vaikkapa minun hyvinvoinnistani, jos lakkaisin käyttämästä keltaisia hymynaamoja päivittäisissä viesteissäni? Lapsen maailmassa kulkevat tasaisena sähköisenä virtana jo alkuluokilta asti viestit, joiden kirjoitettu sisältö pelkistyy ja asioita korostetaan adjektiivien sijaan kuvilla. Ihmisten välinen vuorovaikutus on jotain ihan muuta kuin yksinkertaisella 90-luvulla ja nyt jos koskaan on lukemisen ja rikkaan kielen syytä pitää pintansa.
Viisivuotias reipas mustikkamies haastoi itsensä sorminäppäryydessä, teki vähän tiukkaa kiikkerällä kivellä, mutta hyvä tuli.
Lapsen tapa tarttua tähän bingoon kertoo ehkä jotain hänen tavastaan nähdä maailmaa, huumorintajustaan tai empaattisuudestaan. 5-vuotiaalle abstraktin ajattelun taso oli hieman hankalaa, joten hän lähti toteuttamaan mustikkabingoa ihan omalla tavallaan: Hän rakenteli ilmeitä ja halusi tehdä niitä myös itse. Hänelle oli myös hyvin tärkeää syödä mustikat palkintona näkemästään vaivasta. 8-vuotias taas heittäytyi hassuttelemaan ja oman mielikuvituksen viihdyttävä voima toimi hyvänä motivoijana, vaikka äiti käski. Hauskaa on huomata, että vaikka maailma muuttuu valmiimmaksi, on mielikuvitus yhä koskematonta maaperää.
8-vuotiaan bingoajan näkemys mustikan sielunmaisemasta.
Voisikohan tästä olla iloa myös aikuiselle? Haastan kokeilemaan. Pieni mielikuvituksen taivuttelu tekee aina hyvää, mustikoiden tarkkailusta puhumattakaan.
