Metsänkävijän arvailukartta

Jonka jälkeen kaikki tietävät syökö karhu kanttarelleja

Jokainen perhe on luonnon kokijana erilainen. Luontoympäristöt tarkentuvat ja hahmottuvat aina vähän tutummiksi, kun niissä vieraillaan. Ensin lapsi sanoo marja. Seuraavalla kerralla toteaa, että mustikka. Kohta hän osaakin jo havaita, että tämähän on raaka. Pian todeta pikkusiskolle, että ei saa syödä sudenmarjaa, vaikka se näyttääkin mustikalta. Supikoiran kakassakin näkyy mustikoita. Mustikalla on myös lehdet ja varpu. Mustikka kasvaa hitaasti, sitä ei saa repiä ja riipiä irti maasta. Tieto kehittyy monella tasolla yhtä aikaa ja silmät avautuvat tälle ihmeelliselle planeetalle, jolla saamme tallustaa.

Luontoon liittyvä kokemus ja tieto on pienen kulkijan kasvussa tärkeää. On niin monta asiaa, jotka jaamme yhdessä luonnon kanssa. Onkin kummallinen ajatus, että ihmiset olisivat jotenkin erillinen osa tästä muusta kasvustosta, vaikka elämäntapamme vievätkin monet pois poluilta ja kärpästen surinasta. Kasvit ja eläimet ovat kuitenkin olleet täällä paljon kauemmin kuin ihmiset. Tapojamme vertaillessa tällainen keski-ikäistyvä käpy vähän miettii, että kumpi vetää lopulta pidemmän korren.

Mutta nyt katse kohti arvailukarttaa. Tiedän, että aika moni lasten kanssa touhuava raskaan työn tai arjen raataja potee kroonista vaivaa nimeltä maitopurkin korkkien hamstraus määrittelemätöntä tarvetta varten. Tänään saatte ottaa hyötykäyttöön ainakin 12-15 korkkia! Latvarellin kivi vieri alas leikkimielisyyden mäkeä ja tuotti ulkoilijoiden iloksi Metsänkävijän arvuuttelukartan, jonka avulla taas tiedetään vähän enemmän luonnosta.

Kartta koostuu kolmesta sivusta. Ensimmäinen sivu on seikkailijoille. Siinä on kuvasymboleja ja niiden jokaisen päälle pitäisi etsiä Suuren Seikkailuntulostajan piilottamat korkkiaarteet ja vielä laittaa ne oikeille paikoilleen. Jokaiseen korkkiin liimataan siis kuva (sivulla 3) ja ne piilotetaan. Ideana on yhdistää metsän eläin ja sille sopiva ravinto, mutta mukana on myös kuvia, jotka sopivat poimittaviksi tai varottaviksi. Kartat ovat kuvitettuja, joten seikkailijoilta ei edellytetä lukutaitoa. Mukana on hankalia ja helppoja kuvia, yhteensä tusina kuvapiiloa.

Materiaalit on ihan hyvä ajatus laminoida, päällystää kontaktimuovilla, laittaa muovitaskuihin tai suojata muuten, jos haluaa että ne kestävät useamman seikkailun ajan tai voi antaa eteenpäin. Tämä tietysti on tavoite, ihan kestävä kehitys mielessä. Itsekin aion nämä taskuttaa, kun ovat käyneet nyt kuvauksessa.

Sivulla kaksi on Suuri Tarkistus. Etsinnän jälkeen seikkailijat voivat tarkistaa menivätkö kaikki korkit oikeille paikoilleen. Ja tietysti voi vähän pohdiskella, että mitä ne kuvat esittävät, jos asiaa ei ole karttaan tarkemmin määritelty. Ehdottomasti kannattaa myös vängätä, että kartta huijaa ja on väärässä, näin syntyy loistavia keskusteluja metsäneläinten ruokavalion vaihtelevuudesta.

Sivulla kolme ovat nyt sitten ne vihjeet. Pyöreät kuvat liimataan korkkeihin, mutta ole rauhassa luova sielu ja vaikkapa laminoi! Tai kätke vanhoihin sukkiin. Pieni huumori ei ole koskaan lannistanut kenenkään motivaatiota. Kun vihjekorkit ovat valmiina tulee valinnan paikka: Haluatko vain kätkeä korkit vapaasti rajaamallesi luontoalueelle ja päästää villilauman mellastamaan vai kenties lähettää etsijät yksittäin tai pareina, jolloin toiminta pysyy hieman hallitumpana? Haluatko kenties kätkiessäsi hyödyntää tulosteiden vihjekortteja, ja kätkeä korkit keksimiesi vihjeiden perusteella? Hyviä vihjeitä ovat vaikkapa alueen suurin puu, muurahaispesän lähellä tai kannon päällä. Vihjeet voi piirtää tai kirjoittaa.

Kun nyt kuitenkin mietit, että kuinkahan käy, jos on lumihankea kuin Suomessa tammikuussa 2021, niin suosittelen lisänäkyvyyttä aarteille. Ehkäpä niitä vaarin vanhoja villasukkia. Tärkeää on myös alueen selkeä rajaaminen ja pieni muistilappu itselle, että missäs ne nyt olivatkaan. Pistin sinne korkkikuvien sekaan myös muutaman jekku-korkin: Niihin voit itse keksiä vaikkapa salatehtäviä, jos mukana on lukutaitoisia. Hyvä salatehtävä olisi vaikka “Piilota tämä korkki jonkun taskuun huomaamatta”, lopussa voi sitten kokea taikuutta, jos tekijä on onnistunut.

Nyt mars seikkailuun! Tänne blogin kommentteihin tai Latvarellin Facebookiin/Instagramiin olisi muuten mukava kuulla, että toimivatko ideat ja heräsikö tunteita. Itse kun toimii tutuksi tulleiden pikkuihmisten kanssa, niin osaa ennalta hyvin arvioida kuinka asiat sujuvat ja mihin rima vedetään, mutta toivoisin että Latvarellin luontoideat toimisivat mahdollisimman yleisellä tasolla ja tuottaisivat punaisia poskia useammallekin.

Tästä alta voit ladata kolmisivuisen tulostettavan materiaalin. Muistathan, että kartan kuvitusten tekijänoikeudet ovat Latvarellin omaisuutta, joten ethän hyödynnä materiaaleja kaupallisesti. Yksityiskäyttöön tai ammatilliseen käyttöön: Antaa tulostimen sauhuta!

Tunteet mielessä, välillä pielessä

Metsään menevä tunneleikki pikkuväelle

Nostetaanpa esiin tätäkin kirjoitusta koronan ajalta. Olen tykännyt noista kuvituksista, mutta pakko myöntää että kotiprintteriin ne ovat olleet aivan liian mustesyöppöjä, joten uusin ladattavat osiot. Lue tekstistä vinkit ja vihjeet, tulosta pienet tunnekortit ja lähde kokeilemaan!

Viime aikoina meidän talossa ovat olleet tunteet pelissä. Poikkeavan ajan kireys alkaa valua välillä myös pikkuväen mieliin, kun rajoitukset pilaavat syntymäpäiväjuhlia, reissuja ja harrastuksia. Kuusivuotiaskin iski hanskat tiskiin ja ilmoitti, että hänen juhlansa vietetään vasta seuraavana vuonna. Hienosti tämä nuori herra kyllä tiedosti sen katkeruuden määrän, minkä kanssa olisi elettävä koko vuosi, jos olisi saanut pelkät tynkäkekkerit. Kaikesta tästä ei synny hyvä mieli, vaan paha mieli. Tämähän on monen lapsen perusmitta-asteikko, kun tunteita tulkitaan, mutta voisikohan niihin porautua leikin avulla vähän syvemmälle?

Tunnetaidoista puhutaan paljon ja niistä on saatavilla monenlaista arvokasta tietoa sekä käytännön vinkkejä. Niiden opetteleminen yhdessä lapsen kanssa on loppujen lopuksi aika helppoa ja mielekästä, varmasti hyödyllistä ja tärkeää. Meillä tunnetaitojen opettelemisesta on ollut selkeää hyötyä: Lapsi osaa tarkemmin kertoa mikä mieltä painaa ja tulkitsee myös toisten touhuja empaattisemmin. Aikuisetkin saavat oman osansa viiltävistä tunneanalyyseista, yleensä johtopäätöksenä voi vetää, että kaikkien on aika syödä jotain.

Oman olon heilahduksien tunnistaminen kantaa kauas tulevaisuuteen, näin uskon. On hyvä osata huomata, että tämän päivän synkeys ei kestä ikuisesti, mutta myöskään hulvaton hauskuus ei enää jaksa naurattaa, jos sitä on saatavilla aina. Tänään askartelin iloksemme ja käyttöön Latvarellin pienet tunnekortit, jotka voi näppärästi ladata ja tulostaa, sekä leikata korteiksi ja kenties jopa päällystää. Kortit voi ottaa mukaan metsään ja harjoitella metsän eläinten roolien kautta tunteita ja reaktioita. Tämä metsäinen tunneleikki sopii pienille koululaisille, mutta sitä voi muokata myös pienemmille tai isommille sopivaksi.

Metsään on tässä maassa menty aina ylä- ja alamäessä, joten mikä olisikaan parempi miljöö myös lasten opetella tunteita ja niiden ilmentymiä? Metsään menevässä tunneleikissä jokainen lapsi ja aikuinen vetää omalla vuorollaan esiin yhden tunnekortin. Lapsen kanssa luetaan tai tutkaillaan mikä tunne on kyseessä. Kortin nostaja saa kertoa, siinä maisemassa missä ollaan, mihin menisi juuri nyt ja mitä tekemään, jos hän itse olisi eläin, jolla on tuo kyseisen kortin tunne. Esimerkiksi: Jos Poika Pikkarainen nostaisi kortin, jossa olisi tunne ”mietteliäs”, pohtisi hän ensin yhdessä muiden kanssa mitä mietteliäs tarkoittaa, ja sitten Poika menisi paikkaan, jossa hänen mielestään mietteliäs eläin voisi hyvin olla tekemässä…niin mitä?

Helpotuksia, muunnoksia ja lisää haastavuutta:

  • Jos toiminta tuntuu liian abstraktilta, voi mukaan ottaa vaikkapa pehmolelun, jonka lapsi laittaa maisemaan tunnetilan mukaisesti. ”Mihin pupu menee, kun sillä on pelokas olo?” Voi myös kysyä ”Mitäpä luulet, miksi pupu on pelokas?”.
  • Korttien noston yhteydessä nostaja voi päättää mikä eläin hän mielestään on kyseiseen tunnetilaan liittyen.
  • Mukaan voi ottaa pussillisen muovieläimiä ja tunnekortin nostajalle nostetaan myös eläin, jolloin hän saa tarinallistaa tunnetta enemmän. Mihin menisi vaikkapa iloinen tiikeri metsässä ja mitä touhuamaan?
  • Isommat osallistujat voivat etsiä metsästä paikkaa, johon hän itse ihmisenä menisi, kun kokisi kortin tunnetta.
  • Korteille voi myös etsiä metsästä luontosymboleja. Mikä luonnonelementti kuvastaa kenellekin pettymystä tai väsymystä? Aika haastavaa, mutta saattaa nostaa esiin hyviä keskusteluja.
  • Lapset voivat myös näytellä eläinten rooleja: Toiset nimeävät nostajalle eläinhahmon ja tämä näyttelee piilossa nostamansa tunnetilan sanoin ja elein, muut arvuuttelevat mikä tunne on kyseessä.

Tästä alta löydät ladattavat tiedostot tätä tunneleikkiä varten. Voit valita otatko valmiiksi kuvitetun tunnekorttipohjan värillisenä tai mustavalkoisena, jolloin joku innokas voi ne itse värittää. Muistathan, että kuvitukset ovat Latvarellin omaisuutta etkä voi ottaa niitä kaupalliseen käyttöön. Omaan yksityiskäyttöön tai ammatilliseen käyttöön kortteja voi tulostella kaikessa rauhassa.

Huolettoman Torvelon joulukorttitehdas

Kohta se taas rapsahtaa postilaatikkoon. Se punainen kuori, jossa on deadline. Se kauhea päivä, mihin mennessä (aivan kohtuuttoman aikaisin) pitää olla tehtynä kymmeniä joulukortteja, jos mielii päästä edullisemmalla postimerkillä. Mielellään kortit täytyy tehdä tietenkin itse, koska hyvänen aika perinteet ja kunnioitus kanssaihmisiä kohtaan velvoittavat. Oma korttisumani tarkoittaa yleensä kymmeniä kortteja juuri niistä materiaaleista, joita tarjolla on. En harrasta askarteluoppaita, -kuvastoja tai joulukorttiaskartelutrendejä. Tavoite on yleensä tehdä ihan kiva kortti pienessä ajassa sellaisella tekniikalla, etteivät ihan kaikki muut kilpakorttikosijat tee samaa.

Tämän vuoden älynväläys oli nopea painaminen softislevyn avulla ja sattumanvaraisuudesta ammentava lopputulos (lue: jos ei tule priimaa, niin kuva-aiheen suurpiirteisyys antaa sen kyllä anteeksi). Kaikki alkoi kuvan raapimisesta softislevyn palaan, mielellään sitä vähän paksumpaa levyä. Hyviä raapimisvälineitä olivat parsinneulat ja cocktail-tikut pikkuväelle, sellainen pistelyväline olisi varmasti myös hyvä, jos sellainen on. Piirustuksen on hyvä olla suurpiirteinen, orgaaninen ja eläväinen, sillä ihan tarkkaa viivaa tai pieniä yksityiskohtia on vaikea tehdä. Partakarvat ja pisteinä toteutetut lumihiutaleet näyttivät erityisen kivoilta. Kun levy on piirretty se leikataan irti haluttuun muotoon. Levyä suunnitellessa kannattaa muuten miettiä se oman leimasintyynyn koko: Varsinkin pikkuväen on helpompaa siirtää mustetta omaan levynpalaan, jos se on pienempi kuin leimasintyyny.

Tonttuja ja kuusimetsää jouluyön usvaisessa tunnelmassa, vain huoleton leimaaja voi saavuttaa moisen salamyhkäisyyden verhon.

Leikattu levynpala liimataan purkinkannen tai paksun pahvin sileälle puolelle, se ei saa jäädä notkolle tai leimaaminen on hankalaa. Kuivuttuaan leimasin painetaan jämäkästi leimasintyynyyn, leimasinta täytyy vähän siirrellä jos se on suurempi kuin tyyny. Purkinkansi oli siitä hyvä, että mustetta pystyi painelemaan myös kannen sisäpuolelta siististi. Itse lorautin kuivuneeseen tyynyyni vähän pullomustetta kyytipojaksi, ei tuntunut siitä suuttuvan, tontut kun olivat aikamoisia mustesyöppöjä. Sitten vaan painelemaan kuvia x määrä! X = lähetettävien joulukorttien määrä ja muutama yli epäonnistumisten varalta.

Tuunatut tontut.

Hyviksi havaittuja leimasinhahmoja olivat karvaiset tontut, utuiset maisemat, joulupallot, mökit ja kuuset. Ihan pieni leimaaja, joka ei muotoja kumartele, voi vain pistellä ja raapia levyn palaa, painotuotteen voi leikata jouluisiin muotoihin vaikkapa piparimuotin (ja äidin) avulla. Epäonnistuneet leimaukset päätin tuunata uuteen uskoon: Jatkoin kuvaa tussilla piirtäen tai valkoisella maalilla sutien, niistäkin tuli välillä ihan hauskoja.

Mökki keskellä joulumaata.

Tehtiin pikkuihmisen kanssa taustapaperia leimaamilleni taloille. Levitimme joka reunasta teipatulle akvarellipaperille vettä, mustetta, glitterliimaa ja karkeaa merisuolaa edellämainitussa järjestyksessä, varoen ettei liima ja suola mene kauheasti sekaisin. Syntyi talven timantteja täynnä oleva tekstuuri, johon mökit istuivat kuin satuun. Olen kuullut huhuja, että myös vesivärit reagoivat merisuolaan samalla tavalla. Paperin kuivuttua suola tulee rapistella pois roskikseen. Teimme pohjia myös akryylimaaleja käyttäen, mahdollisimman värikkäitä tietysti. Lastasimme maalia paksun pahvin avulla ja muistimme lopettaa ajoissa ennenkuin tulos muistutti ruskeaa.

Katkerinta tässä kaikessa on se, kun lapset tekevät niin paljon hienompia juttuja kuin minä. Näitä ei kaikkia ehkä raaski lähettää.
Hippitonttutyttöjen mekko on paperille lastattua akryylimaalia, leimasintyyny vaihtui välillä punaiseen.

Oma korttiläjäni alkaa jo parin illan leimailun jälkeen hipoa riittäviä lukemia, ja pahinta on että nyt se ideoiden keksiminen vasta lähtee käyntiin. Täytyy kirjoittaa ylös ja palata aiheeseen ensi sesonkina. Toivotan kaikille oikein piperrystä välttelevää joulua!

Luonto vain on

Marraskuu on ollut yhtä juoksua. Välillä jalassa ovat olleet kumisaappaat, välillä nahkakengät, välillä villasukat, mutta harvoin ne lenkkarit, joihin yhdistettynä juoksu on yleensä hyvä asia. Yksi etappini viime viikolla oli Green Care 2020 -päivien etäseminaari pienellä luontohenkisellä yhteisöllä. Päivä oli täynnä ajatuksia ja keskusteluita, mutta sen jälkeen mieleeni juolahti viime vuoden samaisten päivien eräs luennoitsija: Marita Niemelä.

Jään alla kuplii hiljakseen.

Marita kertoi yhden kiteyttävän mietteen: Luonto ei tee, luonto on. Tämän tekemisen määrän edessä unohtaa monesti sen olennaisen olemisen. Oleminenhan on mitä parasta läsnäoloa, kun hyväksyy oman kiireettömyytensä ja avaa kuuntelevat korvansa ihmisille ympärillään. Läsnäolo synnyttää muistoja, kiire harvemmin jää kenenkään mieleen.

”Luonto ei tee, luonto on.”

Samassa tapahtumassa luennoitsija kiinnitti huomionsa vuoden kiertoon: Luonnossa on selkeä sykli kasvulle, kukoistukselle, kuihtumiselle ja levolle. Tästä samasta ajatuksesta haen lohtua nyt marraskuussa, kun ideointi takkuilee ja kaikki käynnistyy hitaammin. Nyt on ihmiselläkin oikeus vähän käpertyä, vetäytyä ja kuihtua, olemmehan osa luontoa. Entisaikoina, kun lähes jokaisen työ oli kiinni alkutuotannossa, oli marraskuulla ja muilla talven kuukausilla omat tehtävänsä: Silloin parsittiin, korjattiin, kudottiin, vuoltiin ja valmistauduttiin taas uuden kukoistuksen aikaan. Tämän hetken työelämä on sidoksissa tehokkaisiin kvartaaleihin, joissa seuraavan ei tulisi hävitä edelliselle.

Levon ajanjaksolla vuodenkierrossa on myös tarkoitus: Silloin kerätään voimia kevättä ja uuden kukoistuksen aikaa varten. Levännyt mieli jaksaa paremmin synnyttää jotain uutta ja ainutlaatuista.

Kotimaisten kielten keskuksen mukaan sana marras tarkoittaa kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa, toinen tulkinta on, että silloin kuolleiden henget ovat liikkeellä. Marraskuun mielleyhtymät ovatkin meille vaativan arjen sankareille yhtä synkkyyttä, pimeyttä ja piinaa. Mutta onko sen oltava niin? Voisiko pimeän ajan ottaa vastaan sellaisin mielin, että pudottelee hetkeksi arkipäivästään turhat lehdet, jäädyttää kotvaksi tarpeettoman maaperän? Olisiko marraskuu helpompi kohdata, jos pimeys olisi irtipäästämisen aikaa tehden tilaa levollisuudelle ja läsnäololle?

Marraskuun ja läsnäolon kunniaksi jaan tähän blogiin ladattavan hengitysharjoituksen, jonka avulla voit harjoitella kiireettömyyttä syvän hengittelyn avulla. Kuvan oikeudet omistaa Latvarelli, eli vain yksityiseen käyttöön tai työvälineeksi oman ryhmän kanssa.

Armollista pimeän aikaa meille kaikille.

Marita Niemelän luentodiat löytyvät Green Care Finland ry:n verkkosivuilta pdf -muodossa.

https://www.gcfinland.fi/yhdistys/green-care–paivat/kokkola-2019/ohjelma/

Pimeän pojat ja tytöt

Marraskuu merkitsee pimeyttä ja seikkailua. Oletko uskaltanut hiippailemaan pimeään pikkuväen kanssa tänä syksynä? Monesti synkän vuoden ajan tummuus jyrää meidät väsyttävällä hämärällään, mutta pimeydellä on myös se toinen puoli: Jännittävyys, erilaisuus ja aivan ilmaiseksi koettava kotimainen eksotiikka. Tänään ajattelin siis heittää ilmoille idean pimeässä tehtävästä metsäretkestä lasten kanssa. Sellainen vaatii vähän suunnittelua, mutta saattaa olla seikkailuista suurin.

Pimeä metsä ei ole se helpoin paikka ulkoilla. Pimeys sekoittaa suuntavaistoa, etäisyyksien tajua ja maastoa on hankalampi hahmottaa. Valitse siis turvallinen ja tuttu maaperä, sekä alkuun ainakin tarpeeksi lyhyt matka. Helpoin tapa merkitä reittiä on heijastimilla polutettu reitti: Yhdeltä heijastimelta voi taskulampun avulla etsiä seuraavan ja edetä reittiä pitkin. Otsalamput eivät aina valaise suoraa valokeilaa, joten se perinteinen taskulamppu on pienelle käyttäjälle helpoin valaisija. Otsalamppu voi toki olla lisänä päässä niin näkee paremmin kivet ja kannot. Pimeän seikkailu lataa lapset suurella jännityksellä, pienimmät jopa pelolla ja turhautumisella, joten kannattaa ottaa rauhallinen asenne ja pienet porukat. Kilpajuoksussa ei aina ehdi huomata kaikkea mielenkiintoista.

Suunnittele seikkailun reitti jo valoisaan aikaan, pimeässä aikuinenkin menee pyörälle päästään. Reitti on hyvä merkitä heijastimilla. Hyväksi tavaksi olen havainnut jätesäkistä leikatut suikaleet, joihin kiinnitetään heijastinteipillä kuvioita. Suikaleet saa sidottua kätevästi puunrunkoihin ja ne pysyvät oikeassa suunnassa. Teipin kuviot voin suunnitella myös tarkoittamaan jotain jännää, ehkäpä kirjaimista muodostuu sana? Tarkista heijastimen suunta aina edelliseltä nauhalta, jotta reittiä näkyy hyvin ja sitä on helppo seurata.
Riittävät valot ja heijastimet tuovat turvallisuudentunnetta. Pienet kulkijat tahtovat varmasti mennä aikuisen kädessä, isommat juoksevat jo niin lujaa että pitää vähän toppuutella. Lapsille voi näyttää vanhanajan lamppuleikkejä, kuten höyryn hönkäilyjä valokeilaan tai irvistelyä lampun loisteessa. Klassikko on myös oman käden läpivalaisu, jolloin iho hehkuu oranssina.

Kun metsään sitten hiippaillaan, on sieltä hauska löytää kaikenlaista kätkettyä. Tässä on muutama ajatuksenpoikanen siitä, mitä polun varrelle voi kätkeä. Kätköt kannattaa merkata esimerkiksi led-kynttilöillä tai eri värisillä heijastinteipeillä.

  • Heijastinteipit voivat olla kirjaimien muodossa, jolloin lapset ratkaisevat sana-arvoitusta.
  • Rastille voi piilottaa maalatun kiven, hatun tai kattilan, jonka alta löytyy yllätys. Mieti tarvitseeko sen hoksaaminen sanallista vihjettä tai heijastinteipistä tehtyä nuolimerkkiä.
  • Kynttilä, tulitikut ja sädetikut ovat hauska yllätys, mutta tarvitsevat aikuisen johtamaan toimintaa. Joku voi sytyttää kynttilän ja viileässä ilmassa tehdyt sädetikun säihkyvät kuviot näyttävät upeilta. Täytyy vaan muistaa hoitaa roskat pois ja huolehtia paloturvallisuudesta. Tämän saman asian voi toteuttaa myös valokepeillä, joita saa askarteluliikkeistä.
  • Aistit terästäytyvät, kun silmät eivät hallitse. Rastilla voi olla jotain haisteltavaa, maisteltavaa tai tunnusteltavaa.
  • Varjoteatterin muotoon viritelty ”arvaa mikä” -leikki onnistuu pimeällä. Viritä puiden väliin valkoinen kangas tai paperi, kehykseen kiinnitettyä paperia voi myös aikuinen pitää ilmassa esityksen ajan. Lapsen otsalamppu toimii valonlähteenä paperin läpi, toiselta puolelta muut voivat arvailla millaisia luonnonelementtejä (käpyjä, oksia) tai annettuja asioita (muovieläimiä, kodin tavaroita) arvuuttelija näyttää.
  • Pimeässä möllöttely on harvinaista herkkua. Jollain rastilla voidaan olla vaikka käsi kädessä hiljaa paikallaan ja sammuttaa kaikki valot hetkeksi. Pimeää voi katsella ja kuunnella niin kauan kuin porukka pysyy rauhallisena ja pelottomana.
  • Pimeältä rastilta voi lähteä myös lanka, jota osallistujien tulee seurata ilman valoja. Lankasokkelon päässä voi olla vaikkapa kilistyskello tai aikuinen, mistä tietää että reitti on selvä ja valon voi taas sytyttää.
  • Rastilta voi löytyä suljettu pahvilaatikko, jonka kyljessä on reikä. Pahvilaatikon sisälle on kätketty pimeässä fosforin avulla hohtava ötökkä, tähti tai mitä löytyykään. Rastilla lapsen tulee ensin laittaa lamppu koloon ja herätellä otuksen hehku, sitten koloon saa kurkistaa.
Rasteille laitettuja led-kynttilöitä, jos sellaisia käyttää, voi elävöittää eri värisillä tuikkulyhdyillä. Muovikalvosta myös taskulamput voivat saada uusia väristyttäviä värityksiä.

Pimeän seikkailun tarjoaa meille mahtava marraskuu. Led-tuikkujen liekit houkuttelevat vielä viimeisiä ötököitä ja metsä on pimeydessäänkin levollinen. Myös aikuinen saattaa havahtua pimeässä metsässä johonkin jo unohtamaansa: Kaikki ei olekaan niin selkeää, rasahdukset kuuluvat suurempina ja jännitys nousee jostain olemisemme juurilta mieleen asti. Nyt ulos pimeään, suunnitellusti ja turvallisesti, niin siitä voi syntyä suuri seikkailu!

Kirjanpainajien jäljillä

Oletko koskaan napannut käsiisi halkoliiterissä vähän elähtäneemmän havupuun kaarnaa? Oletko koskaan kurkistanut kaarnan helman alle ja nähnyt siellä labyrinttien kirjon, jota erilaiset puuntuhoojien toukat ovat nakerrelleet uskomattomalla esteettisellä silmällä? Olen jäänyt koukkuun näihin kaarnakuoriaisten toukkien tekemiin kuvioihin. Tiesitkö, että puun ja kuoren välissä on sellaisia huoneita, kuten pariutumiskammioita, emokäytäviä ja toukkakäytäviä? Tällä kertaa koitin tallentaa näitä kuvioita paperille. Menestys oli ehkä vaihteleva, mutta tärkeintä oli matka julmettujen nakertajien poluille.

Tähän hommaan lähtiessäsi tarvitset seuraavaa: elähtäneitä kuusiklapeja, joista etsiä kaarnanpalasia, tai vaihtoehtoisesti kaatuneen kuusipuun, josta sinulla on lupa käydä etsimässä toukkien nakertamaa kaarnaa. Ota myös selvää erilaisista kuusentuholaisista, jotka siellä ovat aterioineet, niin etsimisretki muuttuu tutkimusmatkaksi. Lisäksi tarvitset jonkin verran ennakointia, paperia, sudin tai töpöttimen, vettä ja akryylimaalia tai muuta painoväriä. Itse en ollut kovin pedantti, annoin mennä akryylivärillä vaan, koska Latvarellin ideat yritetään pitää kaikille lähestyttävinä. Viimeisenä tarvitset jatkojalostusidean, tässä kirjoituksessa esittelen pari esimerkkiä.

Vanhat metsämme kuhisevat elämää aivan eri lailla kuin hoidetut talousmetsät. Iso kiitos tästä kuuluu juurikin lahopuille, joiden sisuksissa vipeltää monenlaista eläjää. Vanhan kuusimetsän sienilajeista jopa kolmannes elää vain lahopuussa, loput sitten maassa perinteisempään tapaan. Voisi siis arkilogiikalla todeta, että metsä voi paremmin samoilla pelisäännöillä kuin ihmiskuntakin: Kaikki sukupolvet saman taivaan alla yhteydessä toisiinsa, ja kaikki erilaiset hemmot rikastuttamassa toistensa elinpiiriä. Hyvää tietoa metsistä ja ympäristöstä löytyy Luonnonvarakeskukselta www.luke.fi. Luke-maan!

Kun olet löytänyt mahtavat kaarnanpalaset, jotka hädin tuskin pysyvät hyppysissä, kun niissä tuntuu vieläkin niin kihisevän elämää, voit aloittaa työn laittamassa ne likoamaan veteen pariksi tunniksi. Liotuksen tarkoituksena on tehdä kaarnasta taipuisaa, jotta saat palaset oikenemaan suoriksi painamista varten. Liotuksen jälkeen laita kaarnat parin levyn väliin puristumaan, omani unohtuivat kuistin pöydälle pariksi päiväksi, painona levyjen päällä oli vielä kivi. Päiväkin olisi varmasti riittänyt.

Painovaiheessa kaarnojen päälle töpötetään tai levitetään hellästi sudilla hieman ohennettua akryyliväriä, varo runnomasta käytäviä rikki. Sanoisin, että noin jugurtin paksuinen väriseos on hyvää. Liian tahmea maali ei painaudu paperiin käsipelillä ja liian ohut maali sotkee kaikki kuviot. Kaarna on painomuottina sen verran eläväinen, että ei kannata ajatella tekevänsä täydellisyyksiä, vaan ennemminkin hauskoja yllätyksiä.

Painotuotosten kuivuttua koittaa hauskin hetki: Mitä näistä voisi jatkojalostaa? Kuvat muistuttivat mielestäni heti karttakuvia, ja etenkin lasten kanssa näistä saisi mitä hauskimpia seikkailukarttoja rosvoineen ja ryöväreineen. Kaarnakuvioiden syövereihin sai myös piirrettyä pieniä sarjakuvamaisia hahmoja huutelemaan. Värejä lisäämällä kuviin saa kerroksellisuutta ja hauskaa tunnelmaa, oma värityskuvani toimikin suorastaan meditatiivisenä värikarttana. Olen aina ollut viivojen ylivärittäjä ja tuskastunut värityskuvien pakkopullan äärellä, samoja tunteita läpikäyvät nyt omat lapseni. Mutta tämän painokuvan värityksessä oli aitoa autonomiaa ja tulkinnanvaraa, eikä epäonnistumisen mahdollisuuksia juuri ollut. Ihan paras värityskuva siis.

Metsän tuijottajat

Jos ei oikein osaa istua hiljaa luonnossa tekemättä mitään, voi siellä aivan yhtä hyvin istua hiljaa tehden jotain. Mielellään tietysti jotain pikkuisen turhaa ja hulvatonta, jonka merkittävyyden hahmottaa vasta sitten kun mieli on hyvä ja virkeä. Itse karkasin tietokoneruudun ääreltä happihyppelylle lähimetsään kädessäni muista projekteista jäänyt kanaverkon palanen. Ajatuksenani oli rakentaa metsän tuijottaja, vanha sammalnaama, muistuttamaan meitä metsän eläväisestä luonteesta ja hiljaisesta kuhinasta, joka siellä käy kun emme huomaa. Sammalnaamaan rakentuu aina myös tekijänsä kädenjälki, joten tavallaan se on kuin omakuva.

Muista aina luonnonmateriaaleja kerätessäsi jokamiehenoikeudet ja kunnioita maan pohjakerrosta etteivät sammaleet ja jäkälät ahdistu.

Taivuttele pieni kanaverkon palanen kuperammaksi naamiota muistuttamaan, taputtele sen ylle ja alle sammalta, heinää, risuja tai muita maasta löytyviä elementtejä, joita on sen verran tyrkyllä että pinta peittyy. Muista aina luonnosta kerätessäsi jokamiehenoikeudet ja kunnioita maan pohjakerrosta etteivät sammaleet ja jäkälät ahdistu. Itse nappasin oman sammaleeni kiven päältä luvan kanssa.

Sammalnaaman kerrokset kiinnitetään parsinneulalla ja langalla, omani oli ohutta villalankaa jostain kaapin perukoilta. Väri kuin väri uppoaa aika hyvin piiloon pehmeisiin metsän materiaaleihin, joten kauppaan ei tätä varten tarvitse lähteä jos lankaa vain on. Metalliverkko alla kiinnittää ja kiristää langan. Itse en kuulu käsityöihmisten heimoon, olen tekijänä enemmänkin summittainen huitelija, mutta tällainen vapaa neulankäyttö oli oikeastaan helppoa, nopeaa ja hauskaa. Onnistuisi varmasti myös koululaisilta yhtä hyvin kuin aikuisiltakin. Yhdistetty bilsan, kässän, kuviksen ja liikan tunti, mikä mahtava päivä.

Nyt pieni mindfulness-vinkki, jota pääsin itse carpe diem -henkisesti kokeilemaan: Tiputa parsinneula sammalikkoon, tyhjennä mielesi sanoista tai tunteista ja hengitä syvään. Älä liiku. Syvään hengitellen käy läpi yksityiskohtaisesti jokainen mättään painauma ja pudonnut lehti, harjoituksen lopussa voit jopa hellästi tai rajummin taputella pohjakerroksen muotoja ja tunnustella niiden teräviä yksityiskohtia. Eihän se neula sieltä hetkeen löydy, mutta unohtuu muu maailma. Lopulta ratkaisukeskeisesti voit vääntää rautalangasta diy -parsinneulan ja käyttää sitä kömpelönä korvikkeena siihen asti, kunnes silmäsi osuu noin puolen metrin päähän kummulle, jonka päällä neula sinua iloisesti yhdellä silmällään katselee.

Kun pohjakerros on kiinnitetty muutamalla langanpistolla, voi otsan ja nenän korkeammalle kohoavia kohtia pohjustaa kepeillä tai kävyillä, jotka kiinnittää taas parilla pistolla. Ja voihan sen nenän tehdä vaikka kävystä, minä pidän sammalista mutta kukin taaplaa tyylillään. Näiden keppirakenteiden päälle voi alkaa parsimaan värejä, muotoja ja pienempiä yksityiskohtia. Lisää parsinneulanpistoja noin 1-2 cm välein niin kauan, että rakennelma tuntuu pysyvän kasassa. Lisäile kerroksia, jos joku kohta tuntuu jäävän latteaksi.

Tällaiset metsien tuijottajat luovat aina vahvoja mielikuvia, jotka poukkoilevat saduista luonnonsuojeluun. Voit ottaa aikaa sammalnaamaa tehdessäsi oman luontosuhteesi peilaamiseen: Onko luonto sinulle tuttu vai vieras, onko käsien työntäminen märkiin mättäisiin miellyttävää? Tuijottavatko sinua sammalnaamastasi vakavat, lempeät, pelottavat, syyllistävät vai iloisen hilpeät kasvot? Elämme ajassa, jossa luontosuhteen muotoutuminen muuttuu: Luontoon lähteminen vaatii tulevilta aikuisilta enemmän tahtoa ja aloitteellisuutta, kun lapsuutemme kesälomakohteet eivät enää sijaitse maaseudun taloissa tai järvien rannoilla. Ne ovat lopulta isoja asioita, joita ei ehkä helposti huomaa, kun luontoon lähteminen on vielä itselle itsestäänselvyys.

Viimeistele sammalnaamasi silmillä, suulla, seppeleillä, sarvilla, parralla ja ihan millä vaan. Kanaverkkorakenteen taakse on helppo viritellä ripustuslenkki ja ulkosalla nämä pysyvät hyvinä pitkälle talveen.

Tarinakartta pienille ja suurille seikkailijoille

Illat pimenevät hitaasti kohti vuoden pimeintä aikaa. On pitkien iltasatujen ja viltin alla nököttämisen sesonki. Tarinat kutkuttavat niin isoja kuin pieniäkin ja niiden jakaminen etenkin pikkuväen kanssa on korvaamattoman tärkeää. Nyt en aio kertoa lukemisen tärkeydestä, vaan houkutella rakentamaan omaa tarinaa tarinakartan avulla, jolla lapsi tai aikuinen voi synnyttää uusia tarinoita yhä uudelleen. Tarinakartan pohjan voit tulostaa tämän tekstin alta löytyvästä latauslinkistä.

Tarinakartta on kuin lautapeli, jossa viivoja pitkin siirrytään kuvasta toiseen ja kerrotaan samalla kuvista keksittyä tarinaa.

Tarinakartta on pienten tyhjien ympyräalueiden kenttä, joihin lapsi saa piirtää esineitä, hahmoja, tapahtumia, rakennuksia, yllättäviä käänteitä ja mitä mieleen juolahtaa. Lähtöriviin kannattaa hahmotella joukko päähenkilöitä ja yläosan isompaan ympyrään voi sijoittaa lopetusruudun, johon tarina päättyy. Tarinakartan reunoille on jätetty marginaaleihin tilaa palkkeihin, joihin voi halutessaan kirjoittaa tarinoille teemoja, kuten jännitys, ystävyys, seikkailu tai rosvotarina.

Kun kuvat ovat valmiit, saa piirtäjä kertoa oman tarinansa liikkuen valitsemiinsa kuviin viivoja pitkin. Tarina muuttuu sen mukaan, mitkä kuvat hän valitsee ja missä järjestyksessä. Karttaa voi käyttää apuna myös silloin, kun on hyvä hetki rauhoittua päivän leikeistä. Tarinan voi kertoa myös hiljaa itselleen. Kuvien yhdistely ja tarinan juonenkäänteiden kehittely on kuin leikki tai peli, mutta samalla lapsi kehittää kertomisen taitojaan, mielikuvitustaan ja ottaa käyttöön sanavarastonsa jokaista nurkkaa myöten.

Tarinakartassa on aika iso homma, mutta sen voi pilkkoa osiin tai tehdä ryhmätyönä perheessä tai pienen lapsiporukan kesken. Ryhmässä kerrottu tarina on kuin peli, jossa kertominen tapahtuu kuin huomaamattaan.

Tyhjä tarinakartta on suuritöinen piirtää, joskin keksimällä omat kuvat ja aiheet lapsi saa juuri sellaisen tarinakartan kuin haluaa. Jos kyseessä on pienempää väkeä tai aikuisia, jotka haluavat vain kokeilla miten kartan käyttö sujuu, olen tehnyt ladattaviin materiaaleihin myös valmiiksi kuvitetun version. Sen kuvituksen mukailevat latvarellimaisesti luontoteemoja.

Erilaisia tapoja käyttää tarinakarttaa:

  • Lapsi tai aikuinen piirtää kartan ja valitsee aina tarinan alussa mistä hahmosta lähtee, minkä kuvien kautta tarina kulkee ja milloin tarina päättyy.
  • Pieni ryhmä tai perhe piirtää kartan yhdessä ja kertoo tarinaa eteenpäin vuorotellen.
  • Tarinasta tehdään peli. Otetaan avuksi noppa ja pelimerkki. Arvotaan tarinan aihe ja päähahmo. Tarinan aloittaa yksi henkilö, joka kerrottuaan tarinaa eteenpäin heittää noppaa ja siirtää pelimerkin kuvaan, josta haluaa seuraavan jatkavan. Näin edetään sovitun ajan verran, kunnes tarina tulee päättää lopetukseen. Osa kuvista voidaan myös jännityksen lisäämiseksi peittää vaikkapa maitopurkin korkeilla.
  • Aikuinen kertoo lapselle tarinan niin, että lapsi päättää mihin kuvaan aina edetään.
  • Tarinakarttaa voi yksinkertaistaa leikkaamalla sitä pienemmäksi ja vähentämällä näin kuvaympyröiden määrää, jos kertoja ei vielä jaksa tehdä isoa karttaa.

Tarinoiden kertomisen tueksi on saatavilla monenlaisia mielikuvitusta kutkuttavia välineitä. Meidän kertojat ovat innostuneet tarinanopista sekä pussisaduista, jossa kangaspussista nostettu esine kuljettaa itse keksittyä tarinaa, jonka päähahmo on valmiina, eteenpäin. Myös lastenkirjoista löytyy erilaisia kerrontaa tukevia teoksia, oman hyllyn suosikki pikkuväelle on Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (L.Mäkinen, A.Suvanto, S.Ukkola, PS-kustannus 2017), jossa lapsi saa itse kertoa kuinka kuvien tarina etenee Iitun ja Eetun ihan tavallisessa arjessa. Tarinankerrontaa voi tukea tietysti myös saduttamalla, tai käyttämällä erilaisia kuvakortteja. Ja hyvin usein, kun oikein tarkasti kuuntelee, voi huomata kuinka leikki on tarinankerrontaa parhaimmillaan…

Tästä alta voit ladata tarinakartan tulostuspohjan, joko valmiiksi kuvitettuna tai tyhjänä kekseliästä tarinaniskijää varten.

Sekoa syksyn väripalettiin

Murrettujen sävyjen sekoittaminen on ehkä haastavinta. Lohdullista on, että kaikkiin sävyihin pitäisi riittää ne kuusi värinappia, jotka kouluajoilta jo muistetaan: Siniset preussi ja ultramariini, punaiset karmiini ja sinooperi sekä keltaiset kadmium ja kromi. Jokaisesta väristä siis kylmä ja lämmin muoto, joiden keskinäisiä suhteita ja sävyjä oppii parhaiten tuntemaan vain sekoittamalla niitä keskenään.

Kuvan lehdet on teipattu kevyesti maalarinteipillä paperiin.

Juuri nyt maahan satelee värejä puiden latvoista. Siksi haastankin lukijani sukeltamaan murrettuun sävymaailmaan: Etsi maasta kymmenkunta kiehtovan väristä syksyistä asiaa, teippaa ne paperille ja maalaa sävyt niin identtisenä kuin pystyt! Ei ole muuten helppoa, mutta kiinnostavaa, hauskaa ja meditatiivista. Tämän voi tehdä myös yhdessä toisen kanssa: Etsikää luontoelementit toinen toisellenne, haastakaa luovaa kaveria ja opetelkaa yhdessä.

Värien sekoittelussa voi unohtaa muodon ja tarkan mallinmukaisen piirustuksen, nyt etsitään vain sävyjä.
Tähän syksyiseen väritehtävään voi valita lehtiä osaamisen mukaan: Tasaväristen lehtien sävyjen sekoittaminen on helpompaa kuin moniväristen jäljittely.
Oli hauskaa ja hankalaa, sopivaa puuhaa näin sadepäivänä.

Painetut syksyn lehdet

Syksyn lähestyessä värit luonnossa lisääntyvät, ja on aivan kertakaikkinen synti jättää hienot lehdet hyödyntämättä kuvan teossa. Sitähän voisi verrata pieneksi elämän juhlistamiseksi ennenkuin kaamos ja lehdettömät puut taas tavoittavat meidät.

On monia tapoja painaa lehtiä, tässä niistä yksi. Oma ajatukseni oli se, että syksyn värit saavat loistaa paperin taustassa, kun taas lehdet painetaan yksivärisesti jolloin niiden yksityiskohdat nousevat paremmin esiin. Tämä ei ehkä ole taidetta puhtaimmillaan, mutta ihan kelpoa taideaskartelua. Ennen kaikkea tässä saa yhdistää monta hauskaa hommaa: luonnossa liikkumisen, lehtien etsimisen, värien sekoittelun ja lopputuloksen aikaansaamisen kuin vahingossa. Tässä saa yleensä aikaan myös ison sotkun, joten valkoinen paita suorastaan huutaa harmia.

Homma on helppoa, kun sen hahmottaa, joten ei muuta kuin hommiin ihan kaikenikäiset.

Syksyinen väripainanta tehdään akryyli- tai askarteluväreillä jämäkälle ja sileälle paperille. Tässä on yhdenlainen lopputulos. Ennen tätä vaihetta olin muun muassa hakenut pinon lehtiä pihamaan katveista ja laittanut ne pohjavärien maalaamisen ajaksi levyn alle painumaan. Värien lisääminen lehtiin ja painaminen oli hieman helpompaa, kun lehdet olivat antaneet vähän periksi ryhdistään painon alla.
Pohjaväri levitetään lastalla. Reilu määrä tässä tapauksessa akryylimaalia ajellaan ja laapataan paperille, paksuja kohtia kannattaa lastata ohuemmaksi. Tässä minä lastaan ensin kaupasta ostetulla peruslastalla, joka on ihan ok. Sitten minä lastaan tuunatulla lasten katselukirjasta leikatulla lastalla, johon saa saksilla käteviä koloja tekemään kuvioita. Se on oikeastaan parempi ja taipuisampi lasta, sekä helppo tehdä sopivan kokoiseksi.

Lastaaminen on hauska tapa levittää maalia myös lasten kanssa: Tämä vetoaa erityisesti pieniin poikiin, jotka tykkäävät työkaluista, sekä sateenkaaria rakastaville pikkutytöille. Lastan kanssa harvoin myöskään menee hermo, kun lopputulos on aina yllätys eikä voi liian tarkkaan pyrkiä tiettyyn tulokseen.
Tällainen taustani oli kuivumisvaiheessa. Taustan värejä valitessa kannattaa ottaa yksi tai kaksi lähisävyä pääväriksi ja lisäillä vain pieniä määriä muita värejä, koska muuten lopputulos on helposti ruskea eikä riemukas ruska. Lastaan voi lisätä montaa väriä kerrallaan vierekkäin, niin vedetyt raidat ovat monisävyisiä. Pohjan kannattaa antaa kuivua edes suurinpiirtein tässä vaiheessa.
Ja sitten voi hakea ne ihanat vähän lörpähtäneet lehdet. Maali on levitetty lehtiin töpsöttimellä, sehän tuon tuputtajalaitoksen virallinen nimi taitaa olla. Niitä saa kaupasta oikein puuvarrella, mutta omani on pyöräytetty patjan kulmasta ja teipattu piukaksi. Tärkeintä on, että töpöttäjä on rutikuiva: vesi sotkee ja tuhraa. Tässä kohtaa voi miettiä haluaako maalin levittää kummalle puolelle lehteä. Jos töpöttäjä on vielä pieni, on se sileämpi puoli helpompi ottaa haltuun. Lehti laitetaan haluttuun kohtaan kuivaa maalauspohjaa ja väri painellaan varovasti lehteä liikuttamatta paperiin. Sitten lehti nostetaan pois. Jossain kohtaa hoksasin, kun kaikki paitsi housuni olivat maalissa, että maalisen lehden päälle voi laittaa suojapaperin, jolloin maali on helpompi painella ja taputella irti lehdestä maalaukseen. Lehtikään ei suojapaperin alla juuri pääse liikkumaan.
Tässä hieman lähikuvia yksityiskohdista, joita juurikin halusin saada taltioitua.
Nämä taideaskartelut ovat aina hauskoja, mutta lopputuotos haastava sijoittaa. Mitäpä niistä voisi tehdä? Omani leikkaan ja tuunaan kauniiksi onnittelukorteiksi, kirjankansiksi tai käytän kollaaseissa. Olen aika varma, että jos näitä tekee lasten kanssa, on heillä monta hyvää jatkojalostusideaa. Mitähän sinä keksit?