Latvarellin Pauliina on kuvataiteilija, sosionomi, eräpirkko, kasvi-intoilija, perheenäiti ja mielikuvituksen mestari, joka jakaa täällä ajatuksiaan elämästä, taiteesta ja paikastamme auringon alla, sekä jakaa lukijoille ideoita luonnosta ammentavasta luovuudesta.
Tämä artikkeli on tarkoitettu teille, jotka olette ladanneet Latvarellin Arki rullaamaan – pdf tulosteet verkkokaupastani. Lupailin joskus, että kun tulee täydennystoiveita liittyen siihen mitä sarjasta puuttuu, niin liitän niitä blogiin.
Toiveita tuli vain kourallinen: roskien vienti, astianpesukoneen tyhjentäminen sekä tavaroiden kierrätys tai eteenpäin laittaminen. Ne on nyt täydennetty tiedostoon ja jaan myös tuotteen jo ostaneille nämä kuvat. Lisäarkeille toivottiin myös toistokuvia niistä arjen toiminnoista, joita tapahtuu monta kertaa päivässä tai viikossa. Lisäarkeilta löytyy nyt siis myös ruokailujen ja pesujen lisäkortteja, ettei kukaan menetä mielekkyyttään kopioidessaan.
Valitse alta mitä tarvitset, ja jos et vielä omista itse emoalusta (Arki rullaamaan – 100 korttia arjen toimintoja), niin se löytyy Latvarellin verkkokaupasta.
Tänään olisi ollut paljon kaikkea muutakin hommaa, mutta tämä aihe on pyörinyt mielessä viime aikoina. Rajojen vetäminen ja vaatimuksien esittäminen. Se tuntuu olevan vanhempana olemisen tarkoitus, kun lapset saavuttavat tietyn iän. Ja se on aika nuivaa hommaa, olla ikuinen ilonpilaaja ja järjen ääni, taistella värikynäpaketilla Play-kauppaa vastaan. Mutta erityisesti kuluineiden viikkojen uutisointien jälkeen, olen entistä varmempi, että rajojen vetäminen tässä ajassa ja maailmassa on parasta, mitä lapsilleni voin antaa, sillä rajat auttavat minua pysymään arjen kulmakivenä.
Lapsista moni voi huonosti, ja uskallan väittää että monella lapsella on liikaa lautasellaan, kun sinne mahtuu koko digitaalinen maailma, sota, koronan jälkivaikutukset, sekä vanhemmat joiden työelämä on niin hektistä että mukavien asioiden tekemisen ja harrastamisen malli ei siirry kuten ennen jatkuvan tavoitettavissa olemisen aikaa. Lapset ovat kriittisiä ja herkkiä, eivät ehkä aina kerro kaikkea mitä kokevat ja vanhemmatkin ehkäpä joskus kompensoivat omaa läsnäolon puutettaan kivoilla digitaalisilla lisäosilla. Minä myös.
Kun arjessa on liikaa kaikkea koko ajan, ovat rajat minulle vanhempana tuki ja turva. Minun ei tarvitse huutaa ja rähjätä, kun teolla on seuraus, vastuiden välttelyllä vähenevät ne mukavuudet ja koneet sammuvat itsestään ajan tullessa täyteen. Hintana tälle on tietynlainen tiukkapipon maine ja epäreiluus, mutta kestän sen kyllä. Hankalaa on joskus se, että lapset vertailevat mitä toisissa perheissä saa tai mitä ostetaan. Pienen kulttuurialan yrittäjän rahapussi ei veny hirveisiin hankintoihin, mutta saatanpa joskus pitää iltapäivän vapaata ja viedä Saleen jätskille.
Rajojen vetäminen tässä ajassa ja maailmassa on parasta, mitä lapsilleni voin antaa, sillä rajat auttavat minua pysymään arjen kulmakivenä.
Vanhemmat ovat ehkä aika hiljaisia näistä rajojen vetämisistä. Siitä on tullut perheiden oma salaisuus, että kuinka paljon sallitaan mitäkin. Peliajoistakin puhutaan yleisellä tasolla, mutta aika harva toteaa että annan lasteni pelata liikaa. Tai että meillä syödään enemmän lihaa kuin kasviksia. Tämä hiljaisuus minua hieman huolettaa: Lasten arkeen kohdistuu paljon painetta ja kritiikkiä, lapset kasvavat enemmän nopeasti kuin hitaasti ja aika yksin se äiti, isä tai muu vanhempi joutuu tasapainoilemaan aallokossa. Voisiko näitä aiheita kohdata jotenkin lempeämmin?
Mutta jos sinä tuskailet rajojen ja velvollisuuksien viidakossa, niin voit kokeilla tätä rakentelemaani mittaria. Kolmen värikynän avulla saat nopean kokonaisvilkaisun siihen, toteutatko vanhempana rajojen vetoa omien arvojesi mukaisesti, vai haluatko muutosta?
Lisää Latvarellin ilmaisia materiaaleja löydät osoitteesta www.latvarelli.fi ja uusimmat tuulet puhaltavat instassa @latvarelli
Latvarellin mustavalkoinen kahden sivun pdf-tuloste on tarkoitettu kaikkien iloksi omaan tai ammatilliseen käyttöön:
Viime päivinä olen miettinyt ihmisiä, sukuja, elämänlankoja ja omaa historiaani. Olen miettinyt sitä, millaisia itsestäänselvyyksinä pidettyjä velvollisuuksia perheeseen kuuluminen tuo mukanaan. Olen miettinyt sitä, miten kaikki muuttuu.
Kun minä olin lapsi kuului äidinpuolen sukuhaaraan paljon ihmisiä: tätejä, enoa, serkkuja, kaukaa sukua olevia kyläläisiä ja mummo siinä keskellä. Oli itsestäänselvää, että osallistuttiin serkkujen rippijuhliin ja ylioppilaskirjoituksiin, kesällä kirmattiin porukalla mummolan pelloilla ja syötiin savuahventa.
Tässä ajassa ihmisiin on kasvanut valinta: Enää suvun yhteiset tapaamiset eivät olekaan itsestäänselvyys, jonka väliin voi tunkea vain sairaus tai työ, vaan jokainen voi päättää omalta kohdaltaan haluaako ajella jakamaan elämäänsä menneiden aikojen liitoskohtiensa kanssa. Haluaako jatkaa vanhoja polkuja, vai talloa omaansa?
Tässä ajassa ihmisiin on kasvanut valinta.
Itse mietin, että yksilöllisyyden ajassa on jo pitkään korostunut se, että jokainen etsii omia hengenheimolaisiaan, henkisiä turvaihmisiään ja perhesidoksia tärkeämmiksi muuttuvat ystävät ja sielunsiskot. Mutta onko tässä kääntöpuoli? Jäävätkö yhä useammat yksin etenkin iän karttuessa, kun suvun tehtävä ei enää ole auttaa ja kannatella? Viitsiikö kukaan enää vaivautua, jos palkinto on vain laimea jutustelu ja puuduttava ajomatka?
Minulle sukuhistoria on samantapainen asia kuin luontosuhde: Olemme osa luonnon jatkumoa ja ihmisten jatkumoa, oman historiamme kautta ymmärrämme toimintaamme ja meidän on helpompi löytää paikkamme maailmassa kun huomaamme ihmisissä sukupolvien takana samoja kipupisteitä tai kiinnostuksen kohteita kuin itsessämme. Itse olen vielä oppijan asemassa ja sukuun kuuluminen lisää yhteenkuuluvuutta vanhoihin tapoihin, paikkoihin, arvoihin ja kytkee myös lapseni historian polkuun. Sukuni on Etelä-Pohjanmaalta, joten tekoja lasketaan enemmän kuin sanoja.
Oman historiamme kautta ymmärrämme toimintaamme ja meidän on helpompi löytää paikkamme maailmassa.
Mutta entäpä ne suvun vanhimman polven edustajat? Mitä he ajattelevat, kun heidän vaalimansa sukukeskeinen elämäntapa leviää pirstaleiksi ja yhteensaattaminen vaatii syyllistämistä ja vetoamista? Mitä siellä takana on? Voiko siellä asua pelko? Pelko siitä, että lapset ja lapsenlapset unohtavat sen, mistä he ovat tulleet, millä poluilla heidän äitinsä poimivat kukkia, millaisesta köyhyydestä mummot rakensivat riittävän hyvää elämää, millaiset ajat opettivat selviytymään sekä lopulta pelko siitä, että unohtamalla juuret unohdetaan myös ihmiset, sekä menneet että elävät.
Tähän pelkoon tai huoleen peilaten olen itse sitä mieltä, että on olemassa velvollisuuksia, joiden vältteleminen oikeuttaa syyllistämisen. Ehkäpä syyllisyys itsessään herää vain silloin, jos sen kohde tuntee piston sisällään. Eihän se kärttäminen kaunista ole, eikä ehkä kannustakaan vuosien jälkeen saapumaan sukujuhliin piikiteltäväksi tai laskemisen kohteeksi, että monesko kerta tämä on, mutta lapsissa on tulevaisuus: Me paatuneet emme enää ehkä osaa muuttaa vuorovaikutustapojamme yhtään kauniimmiksi, mutta uudet serkut ja pikkuserkut osaavat yhä muodostaa avoimia ystävyyksiä. Niiden pohjalta sukujen jaetut polut voivat yhä tallautua tavalla, joka vähentää yksinäisyyttä ja tunnetta siitä ettei kuulu mihinkään.
Ei taida olla muuta metsää maailmassa, jossa voi olla yhtä turvallisesti kuin Suomessa. Silti joskus siellä pelottaa. Itsekin usein huomaan, jos olen metsässä yksin, kuinka aistit terästäytyvät ja mielikuvitus lähtee laukkaamaan.
Siihen kyllä uskon, että tutustumalla ja totuttelemalla pelot muuttavat mittakaavaansa.
Risahdukset ja rasahdukset tarkoittavat silloin, että joku vaanii. Surina lähtee tuhansista hyönteisistä, jotka juuri talloin. Puhelimeni akku kyykkää juuri nyt ja mättään alla on varmasti kolme metriä syvä onkalo, johon pudota ja taittaa jalkansa. Hassua, että se mielikuvitus vilkastuu juurikin yksin, seurassa harvemmin hermoilee. Ehkä tähän liittyy sellainen alkukantainen olo, että metsä on jonkun toisen koti kuin minun ja minä olen siellä loppujen lopuksi aika heikoilla, jos verrataan selviytymiskykyjä vaikkapa myyrän kanssa.
Samantyyppiset pelot ovat puheissa yleensä lasten pelkoja ja kunnon suomalainen vain pääsee niistä yli. Mutta pelko on kummallinen kaveri, se harvemmin tottelee käskemällä tai piilottamalla sen olemassaolon. Siihen kyllä uskon, että tutustumalla ja totuttelemalla pelot muuttavat mittakaavaansa: Hämähäkinseitti naamassa on lopulta vain ärsyttävä asia, ei tarkoita ristihämähäkin tarraavaa otetta verkkokalvossasi.
Mutta mitä voi tehdä kun kerran pelottaa olla metsässä ja tietää, että tunne jossain kohdassa hiipii mieleen vaikka kuinka yrittäisi piiloutua marjaämpäriin? Tässä on listattuna joitain asioita, joiden avulla itse pystyn taltuttamaan ja hallitsemaan levotonta mielikuvitustani.
Kulje hetki niin, että pidät kovaa meteliä. Tämä on se perinteinen tapa pitää kutsumattomat tarkkailijat kaukana. Sen jälkeen pysähdy ja kulje aivan ääneti, niin hiljaa kuin pystyt. Samalla hidastat liikkeitäsi ja keskityt kuuntelemaan omaa hiljaisuuttasi, samalla ehkä havaitset että pelkokohinan takana metsäkin on rauhassa ja hiljaa.
Laita saappaat jalkaan ja hupullinen keliin sopiva paita. Hiki kutsuu kärpäsiä, joten älä ylipukeudu, jos aiot reippailla. Kumpparit jalassa voi kuvitella, että mikään kissaa pienempi ei voi purra kovin nopeasti. Kumpparit ovat vähän niinkuin vellihousun teräsmiesviitta.
Jos jokin arveluttaa, ole hiljaa ja tarkkaile. Mielikuvituksen päivinä esimerkiksi ylitsepursuava vattupuska herättää minussa suuren suurta epäluuloa maa-ampiaispesiin ja käärmeisiin liittyen: Tuo puska on jätetty rauhaan tarkoituksella. Mutta jos kuulostelet hetken voit tarkkailla näkyykö puskassa epämääräistä liikehdintää vai onko se vaan aidosti mahtava saalis. Yleensä oman toiminnan hidastaminen nopean ja hätiköivän hosumisen sijaan rauhoittaa omaa olemista.
Tutki ja valokuvaa. Pysähdy hetkeksi katsomaan metsän yksityiskohtia, ota vaikka valokuvia aivan läheltä omasta mielestäsi kauniista asioista: Lillukanmarjoista, sienistä, muurahaisten poluista tai sammaleen väreistä. Oheistoiminta huijaa mielikuvitusta tekemään jotain järkevää. Nouse myös paikkaan, josta näet metsän kaareen ja horisonttiin, maiseman katsominen rentouttaa ja ilahduttaa suurinta osaa meistä.
Jos olet keräilijä, poimi marjoja ja sieniä: Saaliinhimo ja poimimisen vietti alkaa nakertaa pelkopeikkoja nopeasti, kun on risotto pannulla.
Tutustu faktoihin. Jos pelkäät vaikkapa käärmeitä, ota selville millaisissa metsämaastoissa ne harvemmin viihtyvät tai millaisella säällä ne liikkuvat vain vähän. Jos inhoat hämähäkinverkkoja, heiluttele risua edelläsi tienraivaajana.
Pelko liittyy monesti siihen, että jotain tapahtuu eikä apu löydä paikalle. Laita siis metsästä vaikka viesti ystävälle, että joku tietää missä olet. Lähetät esimerkiksi sienen valokuvan ja kysyt tunnistusapua, jos muuten tuntuu hölmöltä.
Jos metsä pelottaa, mutta haluaisit viihtyä metsässä, ei sinun tarvitse lähteä mihinkään korpeen. Mene vaikka lähimetsään, josta tie vähän pilkottaa. Käytä polkuja ja merkattuja reittejä, mutta kiusaa pikkuisen mielikuvitustasi ja poikkea välillä polulta mukavan näköistä kääpää katsomaan tai kurkkaamaan onko supikkaat nousseet. Edes kolme metriä. Voit myös etukäteen päättää, että tällä luontoretkellä istut viisi minuuttia jossain siedettävässä paikassa ja vain katselet kaikkea.
Jos jokin arveluttaa, ole hiljaa ja tarkkaile.
Elämä on aika usein niin mukavaa, että kauheasti ei tarvitse pelätä. Mutta pelkoa voi ajatella myös hyödyllisenä, silloin kun se ei liikaa rajoita elämää ja tekemistä. Etenkin kun elämässä on paljon vastuita ja suoritusta, emme käytä koko tunneskaalaa, kun taaperramme eteenpäin suu viivana. Pelko on yksi skaalan ääripää, jos tunnet sen, voit varmasti myös etsiä paikkaa, jossa toinen ääripää eli riemu ja ilo asustavat?
Makustele ihania suomalaisia kasvien nimien osia, ne sulavat suussa kuin jätskitötterö. Lue hitaasti ja tarkkaan ääntäen, venytellen, vanutellen seuraavat sanat:
Haluatko muutakin kuin lukea? Miltä kuulostaisi oma kasvinimi? Tulosta tai kurkista ”Mikä on nimesi niityllä?” Latvarellin ladattava tiedosto. Sen avulla voit leikitellä mehukkailla nimiyhdistelmillä, tosin aakkoset loppuivat kesken rikkaan kielemme edessä, joten tarjolla olisi ollut sanastoa useampaankin sivuun.
Entä osaatko yhdistää kasvien alkuperäiset nimet toisiinsa? Ne ovat kesäisen sikin sokin ja osa käy useampaankin, mutta ei mikään mahdoton homma mestarille.
Tulosta omaan tai ammatilliseen käyttöön. Tai sukutapaamiseen!
Latvarellin Arki rullaamaan kortit on tarkoitettu erityisesti nuorille ja aikuisille arjen toimintojen rytmittämisen ja hahmottamisen tueksi. Rakentelin ne alkutalvesta ja kortteja onkin lähtenyt bittitaivaan kautta käyttöön aika paljon, kiitos lämpimästä vastaanotosta.
Kuvien aiheet liikkuvat kolmessa eri kategoriassa: Arjen päivittäiset toiminnot, vapaa-ajan tekemiset sekä kotityöt ja nämä on merkitty eri värein. Korttien avulla voi tutkia arjen tasapainoa värien kautta: Onko nuoren arjessa rutiinit ja kotityöt tasapainossa vapaa-ajan toimintojen kanssa? Mutta kortit ovat myös aika moista lippulappua ja tässä kaikille käyttäjille näppäräksi ajateltu viikkopohja, johon kortteja voi rytmittää asiakkaalle.
Viikkopohjan voit tulostaa alla olevasta linkistä joko katkoviivoilla ja kellonajan paikoilla, tai ihan tyhjänä. Jatkopaloilla voit pidentää päiviin mahtuvaa korttien määrää asiakkaallesi sopivaksi. Voi olla että laminointireunojen kanssa on aika tiivis paketti mahduttaa kortteja, mutta jos tuntuu että tämä ei toimi, niin laittakaa minulle palautetta, tehdään laveampi (johon vastavuoroisesti mahtuu vähemmän kuvia). Kellonajoilla olevaan viikkopohjaan voi laminoinnin jälkeen merkata ajat vaikkapa pyyhittävällä tussilla, jos ne eivät ole aina samoja.
Edelleen odottelen täydennysideoita! Jos olet korttien käyttäjä ja tuntuu että joku olennainen kuva puuttuu, niin kerro siitä minulle! Teen tänne blogiin ilmaisen ladattavan täydennystiedoston heti kun saan sivun verran ehdotuksia. Roskien vienti, tiedetään!
Alla siis ensin viikkopohja viivoilla ja kellonajoilla, sen perässä tyhjä malli, olkaa hyvät:
Olen hieman huono näissä päivään sidotuissa juhlapäivissä. Yleensä laahaan muutaman päivän perässä ja luovutan, kun postimerkit ovat loppu. Suosinkin siis Latvarellin touhuissa jokapäiväistä ystävänpäivää, johon liittyen väkertelin kiitostoukat hyvien asioiden huomioimisen tueksi.
Nämä tunnetoukkien inspiroimat kiitostoukat viljelevät lämpöisiä kiitoksiaan ja huomioitaan lapsille ja aikuisille. Korttien avulla voit antaa palautetta, huomioida jokaista yksilöllisesti tai vaan tuottaa ja lisätä iloa vaikkapa lapsiryhmässä. Myös aikuisille on omat kortit työyhteisön riemuksi. Ne ovat juuri sopivan pieniä ja viattomia sujauttaa vaikkapa kahvikupin alle tai lokeron oven välistä sisään.
Kiitostoukat voit ladata tästä alta, yksityiseen tai ammatilliseen käyttöön! Ylempi tiedosto sisältää lasten kortit, yhteensä 24 kpl, ja alempi aikuisten. Tervetuloa seurailemaan Latvarellin rönsyilevää ajattelua vaikkapa Instagramiin tai Facebookiin. Latvarellilla on myös verkkokauppa, jossa majailevat ne varsinaiset tunnetoukat korttiarkkeina ja julisteina. P.s. ihan viimeisenä myös mustavalkoinen tulostusmuoto lasten versiosta, mukana tyhjä sivu sydäntoukkia, jos haluat itse keksiä sisällöt.
Mikäs olisikaan hauskempaa kuin keräillä kaikenlaisia jänniä juttuja luonnosta siellä retkeillessään! Green Care -maailman uupumaton klassikko onkin pilttipurkki, jota voidaan muuntaa vaikka millaisten keräilyjen kohteeksi. Kerätäänkö purkkiin värejä, aistituntemuksia, muistoja, symboleja vai ihan vaan mustikoita?
Rakentelin arkillisen erilaisia etikettejä, joista pieni retkeilijä voi nyt valita omansa ja lähteä motivoituneena luontoon tutkimaan mitä purkkiinsa löytäisi. Talvi ja hanki vähän ehkä rajoittaa näin tammikuussa, mutta aina voi vähän kaivella tai sitten laittaa idean korvan taakse ja odotella kesää!
Kerätessäsi talvisesta luonnosta vaikkapa naavaa muista, ettei puista saa ottaa. Maastakin löytää.
Tulostettavan tiedoston voi ladata tästä tekstin alta. Näitä voi käyttää myös pelkkinä alkuinnostuksen ruokkijoina ja tuunata omia erilaisia etikettejä, sellainen piirustusprojekti sopii hyvin talveenkin.
Huomenna hypätään vihreiden ajatusten mereen, kun Green Care Finland ry:n vuotuiset ja valtakunnalliset Green Care -päivät koittavat. Olen siellä ilolla ja kunnialla vetämässä yhtä luontovoiman työpajoista, ja vähän sen tueksikin rakensin tällaisen materiaalin kaikkien käyttöön. Kuinka sinun luontosuhteesi voi? Oletko ajatellut koko asiaa? Saatko siltä tarpeeksi huomiota, tykkäätkö koko luonnosta? Mistä siinä tykkäät ja mitä siltä tarvitset? Huomaatko itse koko tyyppiä?
Tästä tekstin alta voit tulostaa 32 korttia, joiden avulla voit itseksesi, tuttujen kanssa, asiakkaiden kanssa tai muussa ryhmässä pohtia luonnon olemassaoloa ja merkitystä sinun elämässäsi. Ehdotan, että leikkaat ja laminoit ne ja otat mukaasi metsään porukkasi kanssa. Arpokaa kysymyksiä, piilottakaa niitä tai valitkaa toisillenne.
Jos ryhmäsi on sellainen, ettei luontoon meneminen ole vaihtoehto, niin keräile koriin erilaisissa maastoissa olevia materiaaleja hypisteltäväksi samalla kun käytte korttien sisältöjä läpi mukavasti pöydän ääressä kahvikupin ja villasukkien kanssa. Materiaaleja voisi etsiä vaikkapa metsästä, pihasta, ojasta, pellonreunasta, rannasta ja kukkapenkistä, toki jokamiehenoikeudet mielessä pitäen.
Oikein innostavia ja ajatuksia avartavia luontosuhteenherättelyhetkiä sinulle! Omaan ja ammatilliseen käyttöön:
Se on hankala kysymys ja totuus on jokaiselle vähän erilainen. Etenkin, jos kyseessä on pieni ihminen, jonka itsesäätelytaidot vasta kehittyvät.
Tämän tekstin lopusta voit tulostaa 15 mustavalkokuvituksena tehtyä korttia, jotka kertovat arjen murheista. Mukana on myös tyhjiä kortteja omille projekteille. Kortit sopivat uhmaikäisestä pieneen koululaiseen, mutta katso itse mitä olet mieltä että passaako sinulle? Korttien alareunaan on laitettu symbolisarja, joiden avulla voi vähän isompien draamailijoiden kanssa miettiä, että liittyykö kuvan tunnetila tai aihe tunteisiin, oikeaan vaaraan, rahaan ja materiaan vai johonkin ihan muuhun? Näitä voisi myös porukalla väritellä.
Nämä pienen lapsen arjen tasolla isoista murheista ja loppujen lopuksi pienistä jutuista kertovat kortit on omistettu kaikille niille lapsille, joille jokainen vastoinkäyminen tuntuu ainakin vuorelta. Ehkäpä kuvien avulla voisi vähän jutella ja pohdiskella, että selviäisikö kyseisestä surkeuden huipusta vaikkapa halauksella tai tiskirätillä? Pikku hiljaa me kaikki opimme, että itkupotkuraivari ei aina ole se ainoa tie, vaikka sillekin on ehdottomasti paikkansa.
Alla olevasta linkistä voit ladata tulostettavan pdf:n omaan tai ammatilliseen käyttöön. Ja muuten: Tästä sarjasta on olemassa myös osittain väritetty vähän pirteämpi tiedosto, voit valita kumman haluat tulostaa tulostimestasikin riippuen. Tervetuloa seurailemaan Latvarellia! Sekasoppaisa kattaus taidetta, kuvia, menetelmiä, Green Care -juttuja ja erilaisia ideoita!