Kirjanpainajien jäljillä

Oletko koskaan napannut käsiisi halkoliiterissä vähän elähtäneemmän havupuun kaarnaa? Oletko koskaan kurkistanut kaarnan helman alle ja nähnyt siellä labyrinttien kirjon, jota erilaiset puuntuhoojien toukat ovat nakerrelleet uskomattomalla esteettisellä silmällä? Olen jäänyt koukkuun näihin kaarnakuoriaisten toukkien tekemiin kuvioihin. Tiesitkö, että puun ja kuoren välissä on sellaisia huoneita, kuten pariutumiskammioita, emokäytäviä ja toukkakäytäviä? Tällä kertaa koitin tallentaa näitä kuvioita paperille. Menestys oli ehkä vaihteleva, mutta tärkeintä oli matka julmettujen nakertajien poluille.

Tähän hommaan lähtiessäsi tarvitset seuraavaa: elähtäneitä kuusiklapeja, joista etsiä kaarnanpalasia, tai vaihtoehtoisesti kaatuneen kuusipuun, josta sinulla on lupa käydä etsimässä toukkien nakertamaa kaarnaa. Ota myös selvää erilaisista kuusentuholaisista, jotka siellä ovat aterioineet, niin etsimisretki muuttuu tutkimusmatkaksi. Lisäksi tarvitset jonkin verran ennakointia, paperia, sudin tai töpöttimen, vettä ja akryylimaalia tai muuta painoväriä. Itse en ollut kovin pedantti, annoin mennä akryylivärillä vaan, koska Latvarellin ideat yritetään pitää kaikille lähestyttävinä. Viimeisenä tarvitset jatkojalostusidean, tässä kirjoituksessa esittelen pari esimerkkiä.

Vanhat metsämme kuhisevat elämää aivan eri lailla kuin hoidetut talousmetsät. Iso kiitos tästä kuuluu juurikin lahopuille, joiden sisuksissa vipeltää monenlaista eläjää. Vanhan kuusimetsän sienilajeista jopa kolmannes elää vain lahopuussa, loput sitten maassa perinteisempään tapaan. Voisi siis arkilogiikalla todeta, että metsä voi paremmin samoilla pelisäännöillä kuin ihmiskuntakin: Kaikki sukupolvet saman taivaan alla yhteydessä toisiinsa, ja kaikki erilaiset hemmot rikastuttamassa toistensa elinpiiriä. Hyvää tietoa metsistä ja ympäristöstä löytyy Luonnonvarakeskukselta www.luke.fi. Luke-maan!

Kun olet löytänyt mahtavat kaarnanpalaset, jotka hädin tuskin pysyvät hyppysissä, kun niissä tuntuu vieläkin niin kihisevän elämää, voit aloittaa työn laittamassa ne likoamaan veteen pariksi tunniksi. Liotuksen tarkoituksena on tehdä kaarnasta taipuisaa, jotta saat palaset oikenemaan suoriksi painamista varten. Liotuksen jälkeen laita kaarnat parin levyn väliin puristumaan, omani unohtuivat kuistin pöydälle pariksi päiväksi, painona levyjen päällä oli vielä kivi. Päiväkin olisi varmasti riittänyt.

Painovaiheessa kaarnojen päälle töpötetään tai levitetään hellästi sudilla hieman ohennettua akryyliväriä, varo runnomasta käytäviä rikki. Sanoisin, että noin jugurtin paksuinen väriseos on hyvää. Liian tahmea maali ei painaudu paperiin käsipelillä ja liian ohut maali sotkee kaikki kuviot. Kaarna on painomuottina sen verran eläväinen, että ei kannata ajatella tekevänsä täydellisyyksiä, vaan ennemminkin hauskoja yllätyksiä.

Painotuotosten kuivuttua koittaa hauskin hetki: Mitä näistä voisi jatkojalostaa? Kuvat muistuttivat mielestäni heti karttakuvia, ja etenkin lasten kanssa näistä saisi mitä hauskimpia seikkailukarttoja rosvoineen ja ryöväreineen. Kaarnakuvioiden syövereihin sai myös piirrettyä pieniä sarjakuvamaisia hahmoja huutelemaan. Värejä lisäämällä kuviin saa kerroksellisuutta ja hauskaa tunnelmaa, oma värityskuvani toimikin suorastaan meditatiivisenä värikarttana. Olen aina ollut viivojen ylivärittäjä ja tuskastunut värityskuvien pakkopullan äärellä, samoja tunteita läpikäyvät nyt omat lapseni. Mutta tämän painokuvan värityksessä oli aitoa autonomiaa ja tulkinnanvaraa, eikä epäonnistumisen mahdollisuuksia juuri ollut. Ihan paras värityskuva siis.

Tarinakartta pienille ja suurille seikkailijoille

Illat pimenevät hitaasti kohti vuoden pimeintä aikaa. On pitkien iltasatujen ja viltin alla nököttämisen sesonki. Tarinat kutkuttavat niin isoja kuin pieniäkin ja niiden jakaminen etenkin pikkuväen kanssa on korvaamattoman tärkeää. Nyt en aio kertoa lukemisen tärkeydestä, vaan houkutella rakentamaan omaa tarinaa tarinakartan avulla, jolla lapsi tai aikuinen voi synnyttää uusia tarinoita yhä uudelleen. Tarinakartan pohjan voit tulostaa tämän tekstin alta löytyvästä latauslinkistä.

Tarinakartta on kuin lautapeli, jossa viivoja pitkin siirrytään kuvasta toiseen ja kerrotaan samalla kuvista keksittyä tarinaa.

Tarinakartta on pienten tyhjien ympyräalueiden kenttä, joihin lapsi saa piirtää esineitä, hahmoja, tapahtumia, rakennuksia, yllättäviä käänteitä ja mitä mieleen juolahtaa. Lähtöriviin kannattaa hahmotella joukko päähenkilöitä ja yläosan isompaan ympyrään voi sijoittaa lopetusruudun, johon tarina päättyy. Tarinakartan reunoille on jätetty marginaaleihin tilaa palkkeihin, joihin voi halutessaan kirjoittaa tarinoille teemoja, kuten jännitys, ystävyys, seikkailu tai rosvotarina.

Kun kuvat ovat valmiit, saa piirtäjä kertoa oman tarinansa liikkuen valitsemiinsa kuviin viivoja pitkin. Tarina muuttuu sen mukaan, mitkä kuvat hän valitsee ja missä järjestyksessä. Karttaa voi käyttää apuna myös silloin, kun on hyvä hetki rauhoittua päivän leikeistä. Tarinan voi kertoa myös hiljaa itselleen. Kuvien yhdistely ja tarinan juonenkäänteiden kehittely on kuin leikki tai peli, mutta samalla lapsi kehittää kertomisen taitojaan, mielikuvitustaan ja ottaa käyttöön sanavarastonsa jokaista nurkkaa myöten.

Tarinakartassa on aika iso homma, mutta sen voi pilkkoa osiin tai tehdä ryhmätyönä perheessä tai pienen lapsiporukan kesken. Ryhmässä kerrottu tarina on kuin peli, jossa kertominen tapahtuu kuin huomaamattaan.

Tyhjä tarinakartta on suuritöinen piirtää, joskin keksimällä omat kuvat ja aiheet lapsi saa juuri sellaisen tarinakartan kuin haluaa. Jos kyseessä on pienempää väkeä tai aikuisia, jotka haluavat vain kokeilla miten kartan käyttö sujuu, olen tehnyt ladattaviin materiaaleihin myös valmiiksi kuvitetun version. Sen kuvituksen mukailevat latvarellimaisesti luontoteemoja.

Erilaisia tapoja käyttää tarinakarttaa:

  • Lapsi tai aikuinen piirtää kartan ja valitsee aina tarinan alussa mistä hahmosta lähtee, minkä kuvien kautta tarina kulkee ja milloin tarina päättyy.
  • Pieni ryhmä tai perhe piirtää kartan yhdessä ja kertoo tarinaa eteenpäin vuorotellen.
  • Tarinasta tehdään peli. Otetaan avuksi noppa ja pelimerkki. Arvotaan tarinan aihe ja päähahmo. Tarinan aloittaa yksi henkilö, joka kerrottuaan tarinaa eteenpäin heittää noppaa ja siirtää pelimerkin kuvaan, josta haluaa seuraavan jatkavan. Näin edetään sovitun ajan verran, kunnes tarina tulee päättää lopetukseen. Osa kuvista voidaan myös jännityksen lisäämiseksi peittää vaikkapa maitopurkin korkeilla.
  • Aikuinen kertoo lapselle tarinan niin, että lapsi päättää mihin kuvaan aina edetään.
  • Tarinakarttaa voi yksinkertaistaa leikkaamalla sitä pienemmäksi ja vähentämällä näin kuvaympyröiden määrää, jos kertoja ei vielä jaksa tehdä isoa karttaa.

Tarinoiden kertomisen tueksi on saatavilla monenlaisia mielikuvitusta kutkuttavia välineitä. Meidän kertojat ovat innostuneet tarinanopista sekä pussisaduista, jossa kangaspussista nostettu esine kuljettaa itse keksittyä tarinaa, jonka päähahmo on valmiina, eteenpäin. Myös lastenkirjoista löytyy erilaisia kerrontaa tukevia teoksia, oman hyllyn suosikki pikkuväelle on Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat (L.Mäkinen, A.Suvanto, S.Ukkola, PS-kustannus 2017), jossa lapsi saa itse kertoa kuinka kuvien tarina etenee Iitun ja Eetun ihan tavallisessa arjessa. Tarinankerrontaa voi tukea tietysti myös saduttamalla, tai käyttämällä erilaisia kuvakortteja. Ja hyvin usein, kun oikein tarkasti kuuntelee, voi huomata kuinka leikki on tarinankerrontaa parhaimmillaan…

Tästä alta voit ladata tarinakartan tulostuspohjan, joko valmiiksi kuvitettuna tai tyhjänä kekseliästä tarinaniskijää varten.

Painetut syksyn lehdet

Syksyn lähestyessä värit luonnossa lisääntyvät, ja on aivan kertakaikkinen synti jättää hienot lehdet hyödyntämättä kuvan teossa. Sitähän voisi verrata pieneksi elämän juhlistamiseksi ennenkuin kaamos ja lehdettömät puut taas tavoittavat meidät.

On monia tapoja painaa lehtiä, tässä niistä yksi. Oma ajatukseni oli se, että syksyn värit saavat loistaa paperin taustassa, kun taas lehdet painetaan yksivärisesti jolloin niiden yksityiskohdat nousevat paremmin esiin. Tämä ei ehkä ole taidetta puhtaimmillaan, mutta ihan kelpoa taideaskartelua. Ennen kaikkea tässä saa yhdistää monta hauskaa hommaa: luonnossa liikkumisen, lehtien etsimisen, värien sekoittelun ja lopputuloksen aikaansaamisen kuin vahingossa. Tässä saa yleensä aikaan myös ison sotkun, joten valkoinen paita suorastaan huutaa harmia.

Homma on helppoa, kun sen hahmottaa, joten ei muuta kuin hommiin ihan kaikenikäiset.

Syksyinen väripainanta tehdään akryyli- tai askarteluväreillä jämäkälle ja sileälle paperille. Tässä on yhdenlainen lopputulos. Ennen tätä vaihetta olin muun muassa hakenut pinon lehtiä pihamaan katveista ja laittanut ne pohjavärien maalaamisen ajaksi levyn alle painumaan. Värien lisääminen lehtiin ja painaminen oli hieman helpompaa, kun lehdet olivat antaneet vähän periksi ryhdistään painon alla.
Pohjaväri levitetään lastalla. Reilu määrä tässä tapauksessa akryylimaalia ajellaan ja laapataan paperille, paksuja kohtia kannattaa lastata ohuemmaksi. Tässä minä lastaan ensin kaupasta ostetulla peruslastalla, joka on ihan ok. Sitten minä lastaan tuunatulla lasten katselukirjasta leikatulla lastalla, johon saa saksilla käteviä koloja tekemään kuvioita. Se on oikeastaan parempi ja taipuisampi lasta, sekä helppo tehdä sopivan kokoiseksi.

Lastaaminen on hauska tapa levittää maalia myös lasten kanssa: Tämä vetoaa erityisesti pieniin poikiin, jotka tykkäävät työkaluista, sekä sateenkaaria rakastaville pikkutytöille. Lastan kanssa harvoin myöskään menee hermo, kun lopputulos on aina yllätys eikä voi liian tarkkaan pyrkiä tiettyyn tulokseen.
Tällainen taustani oli kuivumisvaiheessa. Taustan värejä valitessa kannattaa ottaa yksi tai kaksi lähisävyä pääväriksi ja lisäillä vain pieniä määriä muita värejä, koska muuten lopputulos on helposti ruskea eikä riemukas ruska. Lastaan voi lisätä montaa väriä kerrallaan vierekkäin, niin vedetyt raidat ovat monisävyisiä. Pohjan kannattaa antaa kuivua edes suurinpiirtein tässä vaiheessa.
Ja sitten voi hakea ne ihanat vähän lörpähtäneet lehdet. Maali on levitetty lehtiin töpsöttimellä, sehän tuon tuputtajalaitoksen virallinen nimi taitaa olla. Niitä saa kaupasta oikein puuvarrella, mutta omani on pyöräytetty patjan kulmasta ja teipattu piukaksi. Tärkeintä on, että töpöttäjä on rutikuiva: vesi sotkee ja tuhraa. Tässä kohtaa voi miettiä haluaako maalin levittää kummalle puolelle lehteä. Jos töpöttäjä on vielä pieni, on se sileämpi puoli helpompi ottaa haltuun. Lehti laitetaan haluttuun kohtaan kuivaa maalauspohjaa ja väri painellaan varovasti lehteä liikuttamatta paperiin. Sitten lehti nostetaan pois. Jossain kohtaa hoksasin, kun kaikki paitsi housuni olivat maalissa, että maalisen lehden päälle voi laittaa suojapaperin, jolloin maali on helpompi painella ja taputella irti lehdestä maalaukseen. Lehtikään ei suojapaperin alla juuri pääse liikkumaan.
Tässä hieman lähikuvia yksityiskohdista, joita juurikin halusin saada taltioitua.
Nämä taideaskartelut ovat aina hauskoja, mutta lopputuotos haastava sijoittaa. Mitäpä niistä voisi tehdä? Omani leikkaan ja tuunaan kauniiksi onnittelukorteiksi, kirjankansiksi tai käytän kollaaseissa. Olen aika varma, että jos näitä tekee lasten kanssa, on heillä monta hyvää jatkojalostusideaa. Mitähän sinä keksit?

Suloiset myrkynmetsästäjät – tunnistustehtävä lapsille

Kun minä olin pieni, ei ollut kuin kolmenlaisia marjoja: mustikat, vadelmat ja puolukat. No toki hillot ja mehut päälle, mutta sen sortin marjat tulivat pulloissa tai purnukoissa. Nykyajan lapsella onkin jo paljon enemmän vaihtoehtoja. Löytyy keltaista vadelmaa, kuukausimansikkaa, hunajamarjaa, viherherukkaa, suklaakirsikkaa, tyrniä ja vaikka mitä sekä eksoottiset gojit päälle. Aika harva lapsi kuitenkaan enää osallistuu yhtä tiiviisti marjojen nyppimiseen kuin me 80-luvulla syntyneet emalimukilapsoset, joiden piti vielä ala-asteella kiikuttaa puolukoita koulun keittiölle puuropäiviä varten.

Ennen suureen kuvien metsästykseen lähtemistä on hyvä harjoitella lasten kanssa tarkennusta, jotta kärpässienet eivät päädy sienisalaattiin. Puhelimessa on ehkä fiksua jättää myös äänet päälle, jos sattuu käymään niin, että älylaite ei osaa itse kävellä pois metsiköstä.

Oman ruokansa kasvattaminen tai poimiminen opettaa valtavasti lasta ja aikuista. Kun tuntikausia tuijottelee ravintonsa lähdettä vuodesta toiseen, oppii sen nyanssit ja erottaa helposti väärän lajin tai pilalle menneen sadon. Mutta koska kaikki eivät voi kasvaa yhdessä sapuskansa kanssa, on tärkeää harjoitella tunnistamaan myrkyllisiä lajeja ympäristössämme. Lapsilla varsinkin kokeilunhalu tai innostus saattaa joskus voittaa varoituksen sanan äänen.

Ajatus myrkynmetsästyksestä valokuvan keinoin pulpahti mieleeni kun yhtenä päivänä tuijottelin sudenmarjaa, tuota pensasmustikan identtistä kaksosta. Tässä ympäristöä hahmottavassa valokuvanmetsästyksessä on tarkoituksena ottaa valokuva kaikista oman ulkoilupaikan myrkyllisistä kasveista, sienistä ja marjoista. Lopussa jokainen kuvaaja voi esitellä myrkyllisten asioiden galleriansa ja yhdessä kirjoista tutkien voidaan tunnistaa lajit ja niiden todellinen vaarallisuus.

Tässä hommassa otollisin aika on juuri nyt, kun metsässä on marjojen ja sienien väriloisto. Lapsilla on myös tuoreessa mielessä käsihygienia ja turvaväli – käteviä taitoja myös vaikkapa kielonmarjojen kanssa.

Tehtävä sopii pienistä koululaisista ylöspäin, sillä puhelimen kameran hallinnan pitäisi olla sellaista, että tarkennus jo sujuu. Puhelimen tallessa pitäminen pusikoissa onkin sitten aivan toinen haaste. Tässä valokuvailussa ei tarvitse kilpailla: Ei ole tarkoituksenmukaista etsiä kaikkia Suomen myrkyllisiä sienilajikkeita, vaan nimenomaan hahmottaa ne oman ulkoilualueen petolliset kasvit ja sienet, joiden ei soisi päätyvän lautaselle.

Aina on hetki aikaa muuttua supersankariksi

Joskus hommat vaan kaatuu päälle. Niitä on liikaa, niiden takanakin on vielä pinollinen puhteita ja eteneminen tyssää kuin tervaan. Yleensä nämä hommat ovat sellaisia, että se hetken lorviminen ei vie valmiiksi saamista yhtään kauemmaksi, joten otapa itseäsi niskasta kiinni ja pidä tauko. Itseään kehittävä luova näpertely on aina riittävä perustelu lorvimisen oikeutukselle, joten tässä teille kaikille pientä karkumatkaa ajatteleville huvitusta: Päiväsi supersankarina! Ja vielä !!!

Perhosenkeveä kalenterisankari katsoo horisonttiin ohi kiireiden liihotellen rautalankansa varassa.

Piirrä siis itsesi supersankarina, voit liittää kuvaasi päivän tunnelmiin sopivia sankarin varusteita, kuten pölynimurin tai kloriitin ja matolääkkeet osaksi kuvitelmaa. Leikkaa sankarisi, teippaa hänen höyhenenkeveä vartalonsa tikunnokkaan ja vie itsesi valokuvan siivin lentoretkelle! Onpas muuten hauskaa hihitellä itsekseen ojan mutkassa omille mielikuvilleen. Samalla voit etsiä sankarillesi mielipaikan ja asettaa hänet siihen, jotta hänkin saa hetken lepuuttaa supervoimiaan. Kun olet saavuttanut lentävän kepeän mielenlaadun, voit palata takaisin sorvisi ääreen.

”Älä tule lähemmäs, sontiainen, mulla on imuri!” näin uhittelee kaikilta roiskeilta suojautunut arjen sankari.

Tämän voi tietenkin toteuttaa myös supermutsin otteella, ja rustailla näitä sankaruuksia yhdessä lapsiväen kanssa, miestä unohtamatta. Joskus on ihan hyvä poiketa totutusta värityskuvasta tai pallon potkimisesta. Supersankari itseluotuna hahmona voi valottaa meille myös haaveita tai tavoitteita, joita piirtäjällä on, tai millaisia piirteitä hän liittää omaan kuvaansa superihmisestä. Lapsosilla saattaa olla myös jotain harvinaisen mielenkiintoista sanottavaa sinun sankarikuvastasi.

Mutta älä nyt ylianalysoi lentävää sankariasi edellisen kappaleen perusteella, anna mennä vaan! Valoa kohti!

Nyt on homma balanssissa taas hetken ajan.

Mustikkabingo pikku marjasuille

Sanotaan, että lapset tunnistavat mielialoja ja imevät kiireisten aikuisten energioita kuin sienet. Tämän tuuman ääressä kehittelin marjaretken oheisviihdykkeeksi Mustikkabingon, joka tukee lapsen tunteiden tunnistamisen taitoja, mielikuvitusta ja sorminäppäryyttä. Hieman isompi bingoaja hoksasi heti mistä oli kysymys: Ihan jo pelkän mustikan olemuksesta voi erotella inhimillisiä piirteitä, tulkita ne tunteiksi tai mielialoiksi. Niinpä hän ihan innostuneena etsi tunteikkaita mustikoita ja tulkitsi niiden luonnetta joskus naamavärkin perusteella, joskus sijainnin tai syödyksi tulemisen kohtalon.

Tässä bingossa uskoimme kierrätyspaperin voimaan ja piirsimme pohjan itse käyttäen teippirullaa ympyrämuottina sekä fonttina perinteikästä käsinkirjoitettua.

Tämä bingo vaatii lukutaitoa tai lukuapua, mutta samanlaisenhan voisi toteuttaa kuvapohjalla. Itse olen herännyt miettimään, että tunnetilojen tulkitseminen pelkän sanavihjeen avulla on tärkeää tämän ajan lapselle. Sanallinen vihje haastaa lasta pohtimaan sanojen merkitystä ja oppimaan tunteista niiden kaikissa vivahteissa. Aikuinen myös näkee, mitä lapsi jo ymmärtää.

Putoamme emojien ilmemaailmaan jo niin varhain, että tunteiden tunnistaminen vaikkapa vain kirjoitetusta tekstistä ei ole yhtä itsestäänselvää kuin ennen. Samalla ihmisten välisessä viestinnässä kaikki muuttuu hassuksi, ironiseksi tai sarkastiseksi vähän liian helposti vakavissakin asioissa. Kuinkahan moni huolestuisi vaikkapa minun hyvinvoinnistani, jos lakkaisin käyttämästä keltaisia hymynaamoja päivittäisissä viesteissäni? Lapsen maailmassa kulkevat tasaisena sähköisenä virtana jo alkuluokilta asti viestit, joiden kirjoitettu sisältö pelkistyy ja asioita korostetaan adjektiivien sijaan kuvilla. Ihmisten välinen vuorovaikutus on jotain ihan muuta kuin yksinkertaisella 90-luvulla ja nyt jos koskaan on lukemisen ja rikkaan kielen syytä pitää pintansa.

Viisivuotias reipas mustikkamies haastoi itsensä sorminäppäryydessä, teki vähän tiukkaa kiikkerällä kivellä, mutta hyvä tuli.

Lapsen tapa tarttua tähän bingoon kertoo ehkä jotain hänen tavastaan nähdä maailmaa, huumorintajustaan tai empaattisuudestaan. 5-vuotiaalle abstraktin ajattelun taso oli hieman hankalaa, joten hän lähti toteuttamaan mustikkabingoa ihan omalla tavallaan: Hän rakenteli ilmeitä ja halusi tehdä niitä myös itse. Hänelle oli myös hyvin tärkeää syödä mustikat palkintona näkemästään vaivasta. 8-vuotias taas heittäytyi hassuttelemaan ja oman mielikuvituksen viihdyttävä voima toimi hyvänä motivoijana, vaikka äiti käski. Hauskaa on huomata, että vaikka maailma muuttuu valmiimmaksi, on mielikuvitus yhä koskematonta maaperää.

8-vuotiaan bingoajan näkemys mustikan sielunmaisemasta.

Voisikohan tästä olla iloa myös aikuiselle? Haastan kokeilemaan. Pieni mielikuvituksen taivuttelu tekee aina hyvää, mustikoiden tarkkailusta puhumattakaan.

Sademaalaus

Sateen ropina on kiehtovaa. Kuvitella, että sellainen taivaalla lipuva pehmeä höttönen osaa varistella päällemme tasaisia pisaroita rytmikkäällä rummutuksella. Tämä sateen laulu alkaa vaan soimaan monesti juuri väärällä hetkellä. Sademaalauksen historia on sellainen.

Kaunis auringonpaisteinen viikonloppu erään ohjattavan lapsiporukan kanssa kumoutuikin klassisemmalla kesäkelillä: kaatosateella. Mutta emme tietenkään antaneet sen lannistaa, emmehän me! Vaan aivan uskomattomalla innolla lapset kirmasivat kaatosateen piestäväksi mustekuppien ja paperien kanssa antaen koiranilmallekin mahdollisuuden.

Sateen kuvioita voi värjätä varovasti käyttäen mustetta tai esimerkiksi akvarelleja. Kuvassa käytössä on Indian ink -tyyppinen muste.

Ohjeistus oli selkeä: Anna sateen pudotella vettä paperillesi, levitä mustetta sadepisaroiden tekemiin kuvioihin ja katso mitä tapahtuu! Jokainen teki tyylillään: hennosti, rajusti, puuskissa, varovasti, herkästi, päättäväisesti – aivan kuten sade.

Valmista sademaalattua paperia voi jatkaa vaikkapa yksinkertaiseksi eläinhahmoksi maalaten silhuetin taustan musteella tai maalilla. Tässä kuvassa märkä kissa.