Äiti, sinä olet huono askartelija!

Totuus tulee tietysti aina lapsen suusta, mutta mitkä olivat perusteet tämän väitöksen takana? Sitä lähdin selvittämään tuntosarvet koholla pikkukriitikkojeni kanssa. Äitienpäivä lähestyy joka vuosi yhtä salakavalasti, ja sen ympärillä olikin hyvä miettiä mikä tekee askartelusta hyvän askartelun.

Uskalsin sekoitella kyistä keittoa ja kysyä 6-vuotiaalta kriitikoltani, että miksi minä olin huono askartelija? Olenhan sentään luova kädentaitaja, hyvä maalari, piirtäjä ja kekseliäs veitikka kaikin puolin. Poikani, joka itse on mestarisanoittaja, totesi että ”päiväkodissa on paljon kivempi askarrella, koska siellä on helpot säännöt, sinä et osaa tehdä sääntöjä.”

Lapseni syytti minua pienimuotoisesta heitteillejätöstä askartelujen ääressä. Ja näinhän se on: Olin aina kuvitellut, että luovuus on mukavaa ja pikkuaskartelija haluaa tehdä omia ratkaisuja, mutta olin väärässä. Selkeät mallit ja annetut ohjeet tukivat lasta onnistumisen kokemukseen. Toki lapsissakin on eroja. Kuopus ei välitä ohjeista tuon taivaallista, koska on kanssani samasta puusta, mutta kaksi muuta eivät halua ohjata laivaa pimeydessä. Tähän väittämään peilaten päätin siis kehittyä: Tein selkeän mallin, sanoitin sen ja vielä näytin esimerkkiä.

Oliko sitten vielä muuta, missä olin huono? ”Äiti, minua ei kiinnosta askarrella niitä tylsiä juttuja, eikä vaikeita.” Itse aina välillä sukellan Pinterestin ihanaan ideamereen ja innostun kaikesta näkemästäni, mutta totuuden nimissä niitä pitäisi tehdä ihan yksikseen eikä kuvitella lasten niistä liekehtivän. Lapset saavat tekemisen äärellä elämyksiä pienistä jutuista, ei niinkään lopputuloksista. Ilmapallot on mahtavia: Kaikki niistä tykkää ja hieno lopputulos, eli painettu pallo, syntyy noin neljässä sekunnissa. Tässä onkin ehkä kotiaskartelijoilla opittavaa ihan varhaiskasvatuksen ammattilaisilta, jotka ovat muuten myös aivan huippuja keksimään kaikenlaista nimenomaan lasten omista ideoista ponnistaen: Erilaisissa ryhmissä aika ja ryhmäkoko yksin asettavat raamit tekemiselle, että minkä kokoisia kokonaisuuksia porukalle on realistista tarjota ja millä aikavälillä. Me kotiaskartelijat olemme suuruudenhullua kansaa, jotka syötämme lapsille vähän turhan vaativia kokonaisuuksia, koska haluamme tehdä niitä itse.

Missä vielä olin möhlinyt? No esivalmisteluissa tietenkin. Minulla on kaikki aina seitsemässä eri kaapissa ja siinä vaiheessa kun lapsia kiinnostaisi osallistua, olen itse vasta miettimässä missä kaikki on. Tähän projektiin sai tulla vasta kun tavarat oli esillä. Projekti kesti lasten osalta seitsemän minuuttia ja kaikki lähtivät tyytyväisinä leikkeihinsä. Näissä hommissa pitää todellakin iloita pienistä hetkistä, sillä ohikiitävää on askartelu.

Touhun jälkeen uskalsin kysyä, että menikö minulla nyt yhtään paremmin? Kuulemma meni, sillä askartelusta jäi hyvä mieli ja onnistunut olo. Ja ehkäpä siinä juuri ollaan ikätasoisen tekemisen ytimessä, kun tehdään ja opitaan, mutta ei väännellä väkisin. Onnistumisen mittari on tietenkin luopumisen vaikeus: Vielä on muutama päivä aikaa puhua askartelija ympäri oikeasti antamaan nämä kortit eteenpäin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

%d bloggaajaa tykkää tästä: