Blogi

Tänään olisi ollut paljon kaikkea muutakin hommaa, mutta tämä aihe on pyörinyt mielessä viime aikoina. Rajojen vetäminen ja vaatimuksien esittäminen. Se tuntuu olevan vanhempana olemisen tarkoitus, kun lapset saavuttavat tietyn iän. Ja se on aika nuivaa hommaa, olla ikuinen ilonpilaaja ja järjen ääni, taistella värikynäpaketilla Play-kauppaa vastaan. Mutta erityisesti kuluineiden viikkojen uutisointien jälkeen, olen entistä varmempi, että rajojen vetäminen tässä ajassa ja maailmassa on parasta, mitä lapsilleni voin antaa, sillä rajat auttavat minua pysymään arjen kulmakivenä.

Lapsista moni voi huonosti, ja uskallan väittää että monella lapsella on liikaa lautasellaan, kun sinne mahtuu koko digitaalinen maailma, sota, koronan jälkivaikutukset, sekä vanhemmat joiden työelämä on niin hektistä että mukavien asioiden tekemisen ja harrastamisen malli ei siirry kuten ennen jatkuvan tavoitettavissa olemisen aikaa. Lapset ovat kriittisiä ja herkkiä, eivät ehkä aina kerro kaikkea mitä kokevat ja vanhemmatkin ehkäpä joskus kompensoivat omaa läsnäolon puutettaan kivoilla digitaalisilla lisäosilla. Minä myös.

Kun arjessa on liikaa kaikkea koko ajan, ovat rajat minulle vanhempana tuki ja turva. Minun ei tarvitse huutaa ja rähjätä, kun teolla on seuraus, vastuiden välttelyllä vähenevät ne mukavuudet ja koneet sammuvat itsestään ajan tullessa täyteen. Hintana tälle on tietynlainen tiukkapipon maine ja epäreiluus, mutta kestän sen kyllä. Hankalaa on joskus se, että lapset vertailevat mitä toisissa perheissä saa tai mitä ostetaan. Pienen kulttuurialan yrittäjän rahapussi ei veny hirveisiin hankintoihin, mutta saatanpa joskus pitää iltapäivän vapaata ja viedä Saleen jätskille.

Rajojen vetäminen tässä ajassa ja maailmassa on parasta, mitä lapsilleni voin antaa, sillä rajat auttavat minua pysymään arjen kulmakivenä.

Vanhemmat ovat ehkä aika hiljaisia näistä rajojen vetämisistä. Siitä on tullut perheiden oma salaisuus, että kuinka paljon sallitaan mitäkin. Peliajoistakin puhutaan yleisellä tasolla, mutta aika harva toteaa että annan lasteni pelata liikaa. Tai että meillä syödään enemmän lihaa kuin kasviksia. Tämä hiljaisuus minua hieman huolettaa: Lasten arkeen kohdistuu paljon painetta ja kritiikkiä, lapset kasvavat enemmän nopeasti kuin hitaasti ja aika yksin se äiti, isä tai muu vanhempi joutuu tasapainoilemaan aallokossa. Voisiko näitä aiheita kohdata jotenkin lempeämmin?

Mutta jos sinä tuskailet rajojen ja velvollisuuksien viidakossa, niin voit kokeilla tätä rakentelemaani mittaria. Kolmen värikynän avulla saat nopean kokonaisvilkaisun siihen, toteutatko vanhempana rajojen vetoa omien arvojesi mukaisesti, vai haluatko muutosta?

Lisää Latvarellin ilmaisia materiaaleja löydät osoitteesta www.latvarelli.fi ja uusimmat tuulet puhaltavat instassa @latvarelli

Latvarellin mustavalkoinen kahden sivun pdf-tuloste on tarkoitettu kaikkien iloksi omaan tai ammatilliseen käyttöön:

Ei taida olla muuta metsää maailmassa, jossa voi olla yhtä turvallisesti kuin Suomessa. Silti joskus siellä pelottaa. Itsekin usein huomaan, jos olen metsässä yksin, kuinka aistit terästäytyvät ja mielikuvitus lähtee laukkaamaan.

Siihen kyllä uskon, että tutustumalla ja totuttelemalla pelot muuttavat mittakaavaansa.

Risahdukset ja rasahdukset tarkoittavat silloin, että joku vaanii. Surina lähtee tuhansista hyönteisistä, jotka juuri talloin. Puhelimeni akku kyykkää juuri nyt ja mättään alla on varmasti kolme metriä syvä onkalo, johon pudota ja taittaa jalkansa. Hassua, että se mielikuvitus vilkastuu juurikin yksin, seurassa harvemmin hermoilee. Ehkä tähän liittyy sellainen alkukantainen olo, että metsä on jonkun toisen koti kuin minun ja minä olen siellä loppujen lopuksi aika heikoilla, jos verrataan selviytymiskykyjä vaikkapa myyrän kanssa.

Samantyyppiset pelot ovat puheissa yleensä lasten pelkoja ja kunnon suomalainen vain pääsee niistä yli. Mutta pelko on kummallinen kaveri, se harvemmin tottelee käskemällä tai piilottamalla sen olemassaolon. Siihen kyllä uskon, että tutustumalla ja totuttelemalla pelot muuttavat mittakaavaansa: Hämähäkinseitti naamassa on lopulta vain ärsyttävä asia, ei tarkoita ristihämähäkin tarraavaa otetta verkkokalvossasi.

Mutta mitä voi tehdä kun kerran pelottaa olla metsässä ja tietää, että tunne jossain kohdassa hiipii mieleen vaikka kuinka yrittäisi piiloutua marjaämpäriin? Tässä on listattuna joitain asioita, joiden avulla itse pystyn taltuttamaan ja hallitsemaan levotonta mielikuvitustani.

• Kulje hetki niin, että pidät kovaa meteliä. Tämä on se perinteinen tapa pitää kutsumattomat tarkkailijat kaukana. Sen jälkeen pysähdy ja kulje aivan ääneti, niin hiljaa kuin pystyt. Samalla hidastat liikkeitäsi ja keskityt kuuntelemaan omaa hiljaisuuttasi, samalla ehkä havaitset että pelkokohinan takana metsäkin on rauhassa ja hiljaa.
• Laita saappaat jalkaan ja hupullinen keliin sopiva paita. Hiki kutsuu kärpäsiä, joten älä ylipukeudu, jos aiot reippailla. Kumpparit jalassa voi kuvitella, että mikään kissaa pienempi ei voi purra kovin nopeasti. Kumpparit ovat vähän niinkuin vellihousun teräsmiesviitta.
• Jos jokin arveluttaa, ole hiljaa ja tarkkaile. Mielikuvituksen päivinä esimerkiksi ylitsepursuava vattupuska herättää minussa suuren suurta epäluuloa maa-ampiaispesiin ja käärmeisiin liittyen: Tuo puska on jätetty rauhaan tarkoituksella. Mutta jos kuulostelet hetken voit tarkkailla näkyykö puskassa epämääräistä liikehdintää vai onko se vaan aidosti mahtava saalis. Yleensä oman toiminnan hidastaminen nopean ja hätiköivän hosumisen sijaan rauhoittaa omaa olemista.
• Tutki ja valokuvaa. Pysähdy hetkeksi katsomaan metsän yksityiskohtia, ota vaikka valokuvia aivan läheltä omasta mielestäsi kauniista asioista: Lillukanmarjoista, sienistä, muurahaisten poluista tai sammaleen väreistä. Oheistoiminta huijaa mielikuvitusta tekemään jotain järkevää. Nouse myös paikkaan, josta näet metsän kaareen ja horisonttiin, maiseman katsominen rentouttaa ja ilahduttaa suurinta osaa meistä.
• Jos olet keräilijä, poimi marjoja ja sieniä: Saaliinhimo ja poimimisen vietti alkaa nakertaa pelkopeikkoja nopeasti, kun on risotto pannulla.
• Tutustu faktoihin. Jos pelkäät vaikkapa käärmeitä, ota selville millaisissa metsämaastoissa ne harvemmin viihtyvät tai millaisella säällä ne liikkuvat vain vähän. Jos inhoat hämähäkinverkkoja, heiluttele risua edelläsi tienraivaajana.
• Pelko liittyy monesti siihen, että jotain tapahtuu eikä apu löydä paikalle. Laita siis metsästä vaikka viesti ystävälle, että joku tietää missä olet. Lähetät esimerkiksi sienen valokuvan ja kysyt tunnistusapua, jos muuten tuntuu hölmöltä.
• Jos metsä pelottaa, mutta haluaisit viihtyä metsässä, ei sinun tarvitse lähteä mihinkään korpeen. Mene vaikka lähimetsään, josta tie vähän pilkottaa. Käytä polkuja ja merkattuja reittejä, mutta kiusaa pikkuisen mielikuvitustasi ja poikkea välillä polulta mukavan näköistä kääpää katsomaan tai kurkkaamaan onko supikkaat nousseet. Edes kolme metriä. Voit myös etukäteen päättää, että tällä luontoretkellä istut viisi minuuttia jossain siedettävässä paikassa ja vain katselet kaikkea.

Jos jokin arveluttaa, ole hiljaa ja tarkkaile.

Elämä on aika usein niin mukavaa, että kauheasti ei tarvitse pelätä. Mutta pelkoa voi ajatella myös hyödyllisenä, silloin kun se ei liikaa rajoita elämää ja tekemistä. Etenkin kun elämässä on paljon vastuita ja suoritusta, emme käytä koko tunneskaalaa, kun taaperramme eteenpäin suu viivana. Pelko on yksi skaalan ääripää, jos tunnet sen, voit varmasti myös etsiä paikkaa, jossa toinen ääripää eli riemu ja ilo asustavat?